Unessa jokin vieras, mutta ihmismäinen, olento on maan sisällä. Maa, maaperä ei ole kovaa ja kiinteää vaan kuin sulaa massaa. Kiinteydeltään sakean puuron kaltaista. Olento, ehkä vauva, liikehtii puuron sisällä, sen kasvot vain välillä näkyvät, ja peittyvät jälleen. Vaikka muuta ei näykään, tiedän, ettei sillä ole raajoja. Se on kuin kapaloitu, toukkamainen. Unessa tunnen haluavani auttaa toukan ulos vankilastaan, sillä aavistan sen kärsivän, mutta en uskalla koskeakaan. Toukka katoaa lopullisesti, ja tunnen siitä (unessa) helpotusta. Herään.
Freudille unet olivat unen vartijoita. Toisin sanoen, ihminen uneksii, jotta voisi nukkua. Unikuvat, unet itse, muodostuvat piilotajunnan ja päiväjäänteiden yhdistymisestä. Päiväjäänteet taas ovat yksinkertaisesti edellisenä päivänä tapahtuneita asioita tai silloin tavattuja ihmisiä. Henkilö tai tapahtuma tulee unikuviin, mutta piilotajunnan muokkaamana. Etkä ymmärrä yhtään mitään.
Ajattelen uneni vauvaa, ihmismäistä vierasolentoa. Ihminen, mutta ei kuitenkaan ihminen. Kuka, tai mikä, se on? Ei ainakaan kukaan unta edeltävänä päivänä tapaamani henkilö. Joku kuitenkin, jota kohtaan tunnen voimakasta sympatiaa, halua auttaa hänen asemassaan, sillä kukapa nyt haluaisi viettää elämänsä maan sisällä, vieläpä avuttomana ja raajattomana. No niin, tunnen haluavani auttaa, mutta en kuitenkaan tee mitään. Pelkään avutonta olentoa.
En kai heti kertonut, että olennolla oli ihmisen kasvot, sellaiset soikeat ja vielä kehittymättömät, ja kasvoissa anova katse. Se katsoi minua, näki minut. Sillä ja minulla oli hetken ajan katseyhteys, kunnes olento jälleen katosi maan sisään. Annoin sen kadota, koska peloltani jähmetyin.
Olennon katse kertoi, että sillä oli kaltaiseni tietoisuus. Raajat kyllä puuttuivat, mutta jos olisin ojentanut käsivarteni, niin, luultavasti, se olisi siihen tarttunut. Käsivarsi olisi syntynyt siinä samassa!
Onko looginen päätelmä, vai mikä, mutta unessa voi nähdä vain oman sisäisen todellisuutensa. Uni, unessa, kaikki on itseä. Jos vaikka voisinkin nimetä uneni olennon, se olisin silti minä. Käsitykseni jostakusta toisesta, ei tuo toinen. Voin tunnustaa, että kyllä uneni olennolla jo nimikin on, en vain sano sitä tässä. Uneni olento kertoo läheisyydestä.
Vaikka uni aina päättyykin, niin sen tulkinta ei koskaan. Piilotajunnan äärettömyydessä ei tunneta totuusteorioita, että lause voi olla vain tosi tai epätosi. Tulkitset eli oivallat, tuntuu todelta, mutta jos jaksat pidemmälle, myös pääset pidemmälle. Juuri nyt en jaksa.
