Luultavasti, eläkkeelle jääminen (sitten joskus) on kuin ikuinen sunnuntai: ei mitään tekemistä.
No, minulla on sisäänrakennettu ohjelmointini, millä selvitä sunnuntaista. Olen tänään jo lukenut romaania ja tehnyt joogaharjoituksen. Sitten kävin (kävelin) kaupassa ja luin rautatieaseman ravintolassa Hesaria. Ja nyt kirjoitan. Enkä kerro tätä kehuakseni. Kerron tämän vain korostaakseni ajatusta, että tekemisen puuttuminen, sunnuntai, on kaukukokemus.
Jos vanhoihin lauluihin on uskominen, niin entisinä aikoina sunnuntai oli aina kohokohta, viikon paras päivä: aurinko paistoi. Tuomen alla oma kulta. Kirkossa jumala. Kesän kirkas huomen ja sunnuntaiehtoo tyyni. Pyhäpäivänä elämä täyttä. Työnsä ja muut velvollisuutensa täyttänyt ihminen lepäsi.
Nälkä, kylmä ja väsymys ovat peruskokemuksia, joita ei enää koeta. Ihmisellä ei ole, mistä kärsiä. Eikä sitten tyydytystäkään, kun vihdoin saa syödäkseen tai pääsee lämpimään, lepäämään. Arki muuttuu pyhäksi ja pyhä arjeksi. Käy, että kaikki päivät ovat arkea, mutta yksikään ei pyhää. Ihminen, joka ei kärsi, ei tunne myöskään ansainneensa mitään.
Mondeot ovat pihassa! Sunnuntaisin keskiluokka löytyy kirpputoreilta tonkimassa hylättyä rojua. Köyhyyden ajan arkitavarat ovat kaikkein halutuimpia. Sunnuntai syntyy punaisesta emalista!
Myönnetään: minäkin haaveilen tilanteesta, että rahaa olisi niin paljon, ettei se oikeastaan koskaan vähenisi. Ostaisin mitä vain, enkä tuntisi menettäneeni mitään. Rahaa olisi rajattomasti, eikä, varsinkaan, ostelusta tulisi paha olo. Ei tätä, että luovutan eksistenssini tavaralle.
Kuulemma, jotkut jo downshiftaavat. Toisin sanoen, dialektiikka on pyörähtänyt täyden ympyrän, ja kaivataan puutetta. Kaivataan jotain yksinkertaisempaa, paluuta eroihin arjen ja pyhän välillä. Selvärajaisempia kokemuksia ja kokemusten määritelmiä. Viisi päivää työtä ja kaksi olemista. Emalia ja terästä.
