Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Populismia

Eurooppa ja puoli maailmaa ovat viime vuodet kärvistelleet populismin puristuksessa. Populistiset liikkeet lupaavat luoda järjestystä tilanteessa, jossa vallitseva järjestys on jonkin yhteiskunnallisen ilmiön vuoksi uhattuna.

Populistista liikettä on tietysti helppo arvostella siitä, että se ei pysty pitämään lupauksiaan, mutta entä jos populismia arvioi erityisesti populismin kannattajan näkökulmasta? Populismin kannattajan ylläpitämänä protestina, jopa performanssina? Populismin kannattajalle siis riittäisi, että populistinen liike luo yhteiseen mielipideilmastoon immateriaalista, aineetonta hyvää, kuten uusia käsitteitä ja ilmaisuita. Sanalla sanoen, populismin kannattajan korvaa miellyttävää puheenpartta. Juuri sitä, minkä populismin vastustajat määrittelevät vihapuheeksi, mutta populismin kannattaja oikeudekseen ja mahdollisuudekseen ilmaista myös oma mielipiteensä.

Kovat ja konkreettiset tavoitteet, kuten yhteisestä Euroopasta ja valuutasta irtautuminen eivät olisikaan siis populismin kannattajalle niin tärkeitä. Tärkeää olisi uuden puheenparren ympärille rakennettu olemisentapa. Tuon vain keskiluokalle varatun aineettoman hyvän, harkitsevaisen maltin vastapainoksi asetettu harkitsematon malttamattomuus. Kriittisyys, ei kritiikittömyys.

Performatiivista puheenpartta tuottaessaan populismi tuottaa samalla rituaaleja ja symboleja. Rituaalit ja symbolit saavat olla niitä vanhojakin, jopa mielellään saavat olla niitä vanhoja: siniristilippu ja sininen tulevaisuus. Vanha on kaikkien ymmärrettävissä. Kaipuun kohteena on kerran menetetty, mutta uudelleen löydetty yhteisyys. On tärkeää viitata pehmeään joskus kovin kovan puheen oikeuttamiseksi.

Leipää ja katto pään päällä meillä on kaikilla. On myös turvallista, kun taas turvattomuus on jossain määrin liioiteltua. Oikeasti. Tarvehierarkiassa meillä on siis mahdollisuus yltää jo aika korkealle. On vain tuo pahuksen ulkopuolinen maailma, joka ei pysy ulkopuolella! Elämänhallinta järkkyy. Elämänhallinnan tarpeen vuoksi julkisuudessa päällimmäiseksi asettuvan puheenparren merkitystä ei pidä aliarvioida. Liskoaivot voivat mennä koko päiväksi päälle vain siksi, että aamulla tuli nähdyksi pelkkä uutisotsikko. Taasko minun pitäisi vain ymmärtää, vaikka en ymmärrä mitään!

Trump on politiikan hämärämies

Kuukausi sitten tarjosin oheista kirjoitusta Lehdelle. Ei julkaistu.

Juridisesti merkittävää vai pelkkää politiikkaa? Sitäkin pohtii Helsingin Sanomien pääkirjoitus (13.7.) kerratessaan uusimpia paljastuksia Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin väitetyissä Venäjä-kytköksissä.

Presidentin poika Donald Trump jr. on joutunut julkistamaan sähköpostiketjun, joka tukee väitteitä. Nuorempi Trump on viime kesänä tavannut venäläisen asianajajan, joka on Venäjään kohdistuvien pakotteiden lieventämisen vastalahjaksi tarjonnut Hillary Clintonia raskauttavaa hakkeritietoa. Presidentti Trump itse kiistää olleensa tietoinen tapaamisesta. Juridisen merkittävyyden laukeaminen on siis näin lähellä: tiesikö ja milloin presidentti Trump tapaamisesta?

Jättää varaus, kuten Helsingin Sanomat näyttää jättävän varauksen, että jo puoli vuotta uutisten keskiössä pysynyt Venäjä-Trump-kytkös on pohjimmiltaan vain politiikkaa, mitätöi moraalisen – mahdollisesti myös juridisen – ongelman pelkäksi demokraattien ja republikaanien valtapeliksi. Toisin sanoen, vastaavassa tilanteessa, jos presidentin virka ja kongressi olisivat demokraattien hallussa, republikaanit pitäisivät asiasta aivan yhtä suurta ääntä. Ja demokraatit puolestaan vaikenisivat ja vähättelisivät.

Mielestäni liberaalin median, jota Helsingin Sanomatkin kunniakkaasti edustaa, tulisi luottaa itseensä vähän enemmän. On tilanteita, joissa sana tulee sanoa niin kuin se on. Donald Trump, politiikan helppoheikki uhkaa vetää koko maailman juuri sinne, missä itse näyttää olevan kuin kotonaan: vaihtoehtoisten tosiasioiden ja moraalisesti kyseenalaisten toimintatapojen liejuun. Tämä on syy, miksi Trumpin ja hänen lähipiirinsä hämäräpuuhiin tulee suhtautua sellaisinaan: hämäräpuuhina. Sellainen kuvaus yhdestä puolesta maailmaa olisi palvelus myös suhteellisuuksien ja moniäänisyyksien myrskyissä suunnistavalle median kuluttajalle.

Kuljen missä kuljen, sanoi Saarikoski. Waaggasselta löytyy seinälaatta, jossa on Remun näköinen Sibelius profiilissa. Otan valokuvankin, joita en yleensä ota, mutta kohokuva on niin epäonnistunut, että näpsäytän pari kertaa, huvittaa tosissaan, koska Remuhan tuosta tulee mieleen. Sibelius se nyt kuitenkin oli, joka vietti yhden talven yli musiikin pääkaupungissa vuosina 1890-91 ja opiskeli säveltämistä, sävelsikin jotain (Kullervon).

Päivä on pitkään kolea ja pilvinen, sitten alkaa paistaa. Otavan karttaoppaassa kuljen koillisessa, siellä on Praterin karttaan vihreäksi merkitty alue. Prateriinkin päädyn vahingossa, en määränpäätä mitenkään suunnittele, mutta näen jo kauas maailmanpyörän, joten sinne. Kulkureitille osuu kahvila Urania Tonavan rannalla. Juuri tässä kohtaa, tai kenties pilvisen sään takia, Tonava ei ole ollenkaan ylevä tai uljas, päinvastoin, samea mitään sanomaton uoma. Ja kahvilassa ongelmia maksamisen kanssa, koska en saa tarjoilijan puheesta selvää. Kuulen ensin, että ”euro” ja annan europuolitoista, mutta kiukkuinen eukko korjaa ”drei” ja annan drei. Sitten kun olen jo juomassa ikkunan äärellä kahviani eukko tulee oikein laskun kanssa ja näyttää että siinä on kymmenen senttiä päälle, annan kaksikymmentä senttiä ja sanon: ”that’s it”.

Kahvilasta lähdettyäni vaihdan joen vastarannalle, koska siellä kulkee alas jokipenkereelle rakennettu kevytväylä. Olen kuin yksin maailmassa. Muita ihmisiä ei näy.

Prater on melkoinen hullunmylly huvipuistoksikin. Jumalaton mökä kaikkialla, mutta ei se asiakkaista tule vaan kovaäänisistä, asiakkaita on hyvin vähän. Kieputinta on joka lähtöön, g-voimat jyllää. Minä en ole koskaan viihtynyt huvipuistoissa. Olin kerran isäni kanssa, olisiko ollut vuosi 1965 ja Hyvinkäällä. Oli Pepita-norsu ja kaikki, isäni antoi Pepitalle niin vaikean laskutehtävän, ettei Pepitalta löytynyt siihen enää numerolaikkoja, lukuja taisi olla vain kahteenkymmeneen, mutta isäni laskutehtävä antoi tulokseksi satoja. Ei olisi itsekään osannut, kansakoulun todistuksessa laskento nelonen. Ja samalla huvipuistoreissulla löin törmäysautossa hampaani vinoon.

Praterin maailmanpyörä on se sama kuin Kolmas mies -elokuvassa. Carol Reedin hieno ohjaus, osissa Joseph Cotten ja Orson Welles. Sota on juuri loppunut ja Cottenin näyttelemä Holly Martins tulee Wellesin näyttelemän Harry Limen hautajaisiin neljän miehitysvallan jakamaan Wieniin. Yllätys on siinä, että Lime ei olekaan kuollut, hautaan on pantu joku aivan toinen. Lime ja Martins tapaavat vihdoin Praterin maailmanpyörässä, mutta pian Lime katoaa Martinsilta Wienin viemäriverkostoon. Martinsille selviää, että Lime on tehnyt bisnestä varastamallaan penisiliinillä ja myy sitä laimennettuna eteenpäin, mikä on aiheuttanut kuolemia. Lime on siis kyyninen opportunisti. Lopun viemäriverkkokohtauksessa ystävyydessä ja rakkaudessa pettynyt Martins ampuu Limen ja lähtee pois kaupungista. Hieno elokuva, ihan parhaita minun listallani.

Oloni on kuin kuuluisassa elokuvassa konsanaan: huvipuistossa, Wienissä, on vähän tympeää, olen vieraantunut. Mitä oikein teen täällä? Myös Martins oli vieraantunut, siitähän Kolmannessa miehessä on kyse, Martins ei löydä paikkaansa muuttuneessa maailmassa. Vielä kerran: Martins on tullut tapaamaan ystäväänsä, mutta joutuu ystävän hautajaisiin, mutta sitten ilmenee, että ystävä ei olekaan kuollut, että ystävä ei ole edes ystävä vaan suuri roisto ja lopulta Martinsista itsestään tulee tappaja, vähän Limen tapaan. Ihminen, yksilö, mukamas itseään määräävä luonne, mutta oikeasti pelkkä maailmanhistoriallinen täi, voi siis joutua pois paikaltaan, jos olosuhteet ovat sellaiselle pois paikaltaan joutumiselle otolliset. Sitä se kai on se viisaus, että tajuat olevasi yhdentekevä ja mitätön. Martinsistakin tuli vähän viisaampi, tai ainakin oletan, että hän jätti entisen taakseen ja alkoi elää omaa elämäänsä. Lime oli hänen sankarinsa, siinä on vähän sellainen sävy, että Lime on ollut niskan päällä ja Martins myötäillyt, mutta nyt sitten kävi niin, että Martins on tappanut hänet. Tästä eteenpäin hän luottaa enemmän omaan moraaliinsa. Moraalikin, viisaus, on sattumaa!

Huvipuisto on kuin jokin keinohelvetti, paikaton paikka maailman sisällä. En viihdy. Kun huvituksen mahdollisuus oikein osoitetaan, että tässä sitä nyt on, että etkö sinäkin siinä menisi kieputtimeen, en tietenkään mene kieputtimeen. Kuka aikuinen menisi kieputtimeen, varsinkin jos on yksin. Aikuinen ihminen, mies erityisesti, yksin kieputtimessa, mikä surullinen näky! Miksi toi mies on kieputtimessa, kysyisi lapsi, eihän sillä ole ketään kenen kanssa kieppua!

Löydän ulos. Kohti keskustaa. Eksyn, en löydä itseäni kartalta. Matkaa keskustaan tulee viisi kilometriä puolentoista sijaan. Pirun vaikea suunnistaa! Kartan pitäisi olla yksi ja kokonainen, josta suunnat hahmottuvat kertakatsomalla. Lopulta olen kuitenkin jälleen Mariahilferillä ja menen rappuset alas sen sivukadulle. Siellä on etninen ruokapaikka, oikein trendikkään oloinen ja taitaa olla hipstereille, mutta juuri nyt ei muita asiakkaita. Kello on jo yli lounasajan eli siksi. Afrikkalaisia makuja, mainostaa kyltti. Ja gluteenin kanssa ongelmia! Nuori aasialaisperäinen tarjoilija on ymmärtävinään, mitä on glutenfree, mutta niin vain saan kuskusta myös. Vinkkaan tarjoilijan paikalle ja saan vihanneksia tilalle. Vihannekset ovat surkeita, mutta kana oikein hyvää.

Viimeinen ilta, mutta en ole vielä kertaakaan poikennut Mariahilferin kauppoihin, vaikka Mariahilfer on Wienin tärkein kauppakatu. Ja on hyvä, että poikkean. Kaupppakeskuksen neljännessä kerroksessa on mainio musiikkiosasto, vinyylejäkin. Ostan David Liven, huonomaineinen äänite vuodelta 1974, mutta olen fani, siksi ostan, löytyy myös Kamasi Washingtonin eeppinen Epic ja Brian Enon Thursday Afternoon.

Hotellissa. Tilaan herätyksen aamupuolikahdeksaksi. Sainpahan taas kävellä.

Hotellissa on venäläisiä! Aiempien aamujen hyvä järjestys on mennyttä, kun slaavit etuilevat aamiaisella, muista vieraista ohi vaan, jos heimotoveri sattuu olemaan edempänä jonossa; naiset ovat siinä pahempia. Venäläiset ovat kuin mustalaiset, etnistä pr-työtä ei hallita ollenkaan. Ehkä ne haluaa olla sellaisia, inhota ja olla inhottuja.

Menen Schönbrunniin. Jos Fleming’s on kartallani lounaassa, niin Schönbrunn on vielä kauempana lounaassa. Schloss Schönbrunn, jota karttaoppaassani ilman ironian häivää kutsutaan Habsburgien kesäresidenssiksi. Kiinteistövälittäjään esitteestä: ”näissä 1441 huoneessa voit vaellella osumatta koskaan samalle ovelle…”. No niin, ei ole myynnissä. Oppaasta: ”linnan saleissa vaeltavat ihastuneet turistit…” ja ”viereisen Hietzingin kaduilla vallitsee verkkainen maalaistunnelma…”. Oi sokeutta!

Schönbrunnin alue – Schönbrunn: ”kaunis lähde” – alunperin keisarin metsästysmaita, vaikkakin metsästysmaat piti ensin merkitä eli aidata, minkä jälkeen metsästysmaille sijoitettiin se varsinainen metsästettävä: fasaaneita, ankkoja, peuroja, villisikoja. 1700-luvulla Maria Theresa sai linnan häälahjaksi ja siis alkoi varsinainen rakentaminen, eikä se enää ollut mikään metsästysmaja, kuten aivan alkuperäistä rakennusta kutsuttiin, vaan syntyi tämä nykyinen ja isompi pytinki, arkkitehti von Fischer sen suunnitteli. Linna on barokkia, luen netistä, mutta sitten taas että uusklassismia, joten ota tuosta nyt selvää. Pointtini on, että näin nyt vain turismissa etäännytään ja etäännytetään sosiaalisista seikoista. Me, jotka olemme vallankumouksen lapsia, vasemmistolaisia, individualisteja, demokraatteja, emme ikinä voi hyväksyä schönbrunneja sellaisinaan, historiana ja turismina. Kaikki, mitä nyt luen – Schloss Schönbrunn, arkkitehtina v. Fischer ja 1700-luvulla, että Habsburgit, että uusklassismia, barokkia – se on se, mitä kutsutaan porvarillisen sivistyksen ylivallaksi, yritykseksi rakentaa muistamista, vaikka tosiasiassa rakennetaan unohtamista. Sillä onhan niin, että myös historiankirjoitus on kumartamista ja pyllistämistä. Samalla, kun puhumme ja muistamme, unohdamme ja peitämme. Että menenkö sisään? En mene, olen vallankumouksellinen, lapsekkaan kapinallinen: sovinnaista ja sopeuttavaa tietoa on jo aivan tarpeeksi.

Schönbrunnissa on myös eläintarha (-vankila). Tiergarten Schönbrunn sijaitsee linnan takana, siinä mielessä takana, että kun linnan alueelle tullaan ja tuodaan (turismihan on logistiikkaa) linnan etupihan (oikeammin kentän) kautta, niin eläintarha löytyy linnarakennuksen takamailta. Alunperin eläintarhassa pidettiin keisarillisia eläinnäyttelyitä, siis ei siellä keisaria esitelty vaan eläimiä (vankeja), jotka olivat kai keisarillisia eläimiä nekin, koska keisarin omaisuutta, mutta joka tapauksessa 1750-luvulla rakennettiin maailman ensimmäinen eläintarha, joka siis jo silloin sijaitsi linnan maa-alueella. Nyt tämä kaikki, linna itse, ja kai eläintarhakin, on maailman perintökohde, eikä tietenkään enää minkään keisarin omaisuutta, Habsburgien aika on ollut ja mennyt, linna ja maat siirtyivät Itävallan valtiolle 1918.

Tykkään käydä eläintarhoissa, vaikka eläimet ovat aina samanlaisia. Leijona on aina samanlainen, Lontoossa tai Wienissä, norsu samanlainen, virtahepo, käärme, eläimillä niin sanotusti ei ole persoonallisuutta ollenkaan, ne ovat lajinsa edustajia kukin. Toisaalta, jos eläintarhaan sijoitettaisiin ihminen, niin samanlainen ihminen hänkin kai olisi, eläintarhasta riippumatta. Kauhean tiivis alue, Wienin eläintarha, enkä onnistu löytämään kaikkia eläimiä (vankeja). Olen kyllästynyt, oikeastaan. Syön eläintarhan ravintolassa, joka on entinen keisarillinen paviljonki, taitaa olla nautaa, mitä syön, eläimethän ovat ihmistä varten. Jumala se ne meille antoi, syötäväksi ja ihmeteltäväksi, mikä, ihmettely, johtaa aina hyväksikäyttöön, koska ihmettelevä ei ole itsestään tietoinen, ihmettelyn ja ihmetyksen vallassa vain. Kun ihmettelen, annan kaiken tapahtua. Joka tapauksessa ainakin yksi lehmä (tai kenties lautasellani on paloja useammasta lehmästä) on antanut elämänsä annokseni puolesta ja siinä on lisukkeena kuoriperunoita, ja taitaa olla rakuunaa niiden päällä, sopii perunoille oikein hyvin. Tulen sitten pois, olen kartan ulkopuolella, mutta suuntavaisto pelaa sen verran, että löydän hotellille. Kilometrejä tulee pirusti, uuvuttaa. Teen puolimaratoneja joka päivä, pitäisi syödä oikein, juoda oikein, levätä. Jätän iltalenkin väliin ja luen kansainvälisiä lehtiä hotellin ala-aulassa: Britannian Eu-ero puhuttaa.

Wienin päiväkirja, neljäs päivä

Kuumaa. Ennusteissa 35 astetta, mutta ei kai ole ihan niin paljon. Jossain Neubaun ja Spittelbergin katukuiluissa etsin varjoisempia kaistaleita, mutta keskitaivaalta paahtava aurinko on armoton, alan tuskastua. Hipsterihenkisen kaupan ikkunassa leveälahkeiset pellavahousut ja menen ja ostan ne. Kuinka ovatkin niin mukavat, ilma kiertää vasemmasta lahkeesta sisään ja tulee oikeasta ulos, joten jätän housut jalkaan saman tien. Visa Electron takkuilee, mutta lopulta maksaminen onnistuu.

Otan suunnan kohti Sigmund Freudin asuintaloa Berggassella. Talo on museona, enkä lopulta löydä taloa, sillä tulee niin kuuma, etten kykene keskittymään karttaani ja menen suunnista sekaisin. Edes ihmisiä ei näy, tai ei näy sopivan näköistä ihmistä, sellaista jonka uskoisin tietävän, missä talo on ja jätän lopulta kysymättä, ehkä en edes halua löytää sitä, mikä on tietysti psykoanalyyttiselle retkelleni sopivaa: onhan niin, että aivan päällimmäisenä tietoisuudessani on torjuntaa, en juuri nyt halua tunnustaa tietämättömyyttäni, avuttomuuttani, että en löydä perille. Enkä siis kysy. Mitä tietoisuuden pinnan alla on, torjuntaa minkä muun suhteen, sitä en tietenkään voi tietää. Torjunta, sanoi Freud, voi olla tiedostamatonta sekin! Mukavampi muutenkin kulkea ilman osoitteita ja tavoitteita, kulkea vaan. Kulkeminen, kävely, on paras tapa tutustua kaupunkiin. Minulle kaupunki on sen kadut ja maamerkit, sen maasto, onko tasaista vai nousuja ja laskuja, avaraa vai ahdasta, missä on hälyä ja missä hiljaista. Jo viikossa suurikin kaupunki normalisoituu, että joo, tällaista täällä.

Käyttämäni Otavan karttaopas ei sittenkään ole hyvä, ei paras mahdollinen. Yksittäisiä kartta-aukeamia on kuusi kappaletta, A:sta F:ään, ja koko kaupunki löytyy etuaukeamalta, mutta koko kaupungin kuvalla ei pysty suunnistamaan ollenkaan. Laajuutta kartalla kyllä on, yleensä turisteille jaettavassa kartassa on vain ydinkeskusta, Otavalla löydän uloimmatkin kerrokset, vaikka ihan esikaupunkeihin sekään ei yllä. Silti tulen jo neljäntenä päivän varsinaisten turistikohteiden ulkopuolelle, hiljaisuuteen, mitä kaipaan.

Luovun siis Freudista, psyyken syväluotaajan asuinsijasta. Luultavasti menin talosta vain ohi, en vain huomannut, kuljinhan jo pitkin Berggassea. Lähden takaisinpäin, kohti tutumpia ja turvallisempia seutuja. Siinäkin jälleen, turvallisuushakuisuus, persoonaani niin hallitseva piirre, ettei mikään, enhän koskaan seikkaile, ota riskejä. Ehkä koko ajatus – Freudin talolle hakeutuminen; ah, suuri Freud! – oli torjuntaan perustuva tavoite sekin, pelkkää sijaistoimintaa, huoriin minun pitäisi hakeutua, mutta en uskalla. Tulen Amhofiin, joka on jälleen Innere Stadtia. Edelläni vetää maallista majaansa eteenpäin vuoren kokoinen mies, hitaasti, hitaasti eteenpäin ja ojentelee kouraansa muille kulkijoille ja liikkenharjoittajille, jotka ovat tulleet ovilleen katsomaan ja kauhistelemaan ja minä menisin ohi, mutta valtava mies täyttää koko jalkakäytävän ja oikea jalka on polvesta alaspäin niin turvoksissa ja tulehtunut, että on aivan kauheaa katsoa ja katson kuitenkin, en voi olla katsomatta, mätänevästä jalasta nousee kuoleman katku, eivätkä ihmiset ympärillä pysty peittämään kauhistustaan. Menen sitten miehestä ohi, ja onkohan Raatihuone, jonka kohdalla pysähdyn ja käyn istumaan. Mies tulee uudelleen näkyviin, sitten ohitseni. En muka katso, ja kuitenkin katson. Katson, katsovatko muut. Eikä kukaan katso, vaikka kaikki katsovat.

Tulen Albertinan aukiolle, samaa nimeä kantavan taidemuseon edustalle, mutta ei yhtään huvita mennä näyttelyyn. Enkö vain halua maksaa, vai miksi en mene? Olenko pihi? Olen pihi, hirvittävän pihi, suojassa sillä tavalla, yleispihiydessäni, estyneisyydessäni, yksinäisyydessäni, no niin, en mene museoon, ei siitä nyt koko elämää tarvitse avata. Totuus kuitenkin on, että jonkun pitäisi vain viedä minut, vetää kädestä ja sanoa että nyt mennään, minne sitten mentäisiinkin, mutta ei ainakaan museoon. Miksi kukaan menisi museoon? Miksi ihmiset, kuten nämä amerikkalaiset eläkeläiset, joita saapuu tälle aukiolle, kuten nyt huomaan, turistibussi turisbussin perään, tulevat maailman toiselta puolelta ja menevät museoon? Museoon! Eihän ne mitään kuitenkaan ymmärrä, eivät saa. Eihän kukaan saa mitään näistä museoista. Museothan ovat kirkkoja, tosiasiassa, tämän ja tuon asian porvarillisia pyhityksiä ja kuten kirkoissakaan, jumala, itse asia, ei ole enää läsnä.

Pysyn siis ulkona, levähdän ja tilaan cappuccinon ja lasin valkkaria. Eikö kuumalla tulekin ottaa valkkaria?

Jatkan matkaa. Goethen patsas Burggartenin kulmalla, Goethegassella. Korroosion vai onko homeen syömä, mutta yleisnero on ottanut rennon istuma-asennon, on juuri syönyt ja juonut, luulen, katse on kauas ja syvälle samaan aikaan, mutta epäilen että miestä vain unettaa ja kunhan kiveenveistäjä on tarpeekseen tutkinut ja katsellut, niin painunpa tästä peräisille ja illemmalla pätkä runoa tai sen sellaista, laadinpa tosiaan jotakin noille tulevienkin vuosisatojen ihmisille, jawohl! Sitä vain, että monumentithan ovat retusoitua todellisuutta eli jotain arkista on leikattu pois, Goethelta puuttuu vain pikkupöytä ja sen päältä portlasi, sen viereltä tuhkakuppi ja siinä paksu sikari.

Kaupunki alkaa hahmottua, siis tämä turisteille rajattu alue siitä. Museokorttelissa etsin ruokapaikkaa mutta ruuan sijaan ostan kirjan: The News, Alain de Botton. Takakannen otteesta luen, että jo Flaubert inhosi uutisia – ”ottavat ihmiseltä ainoan tärkeän ominaisuuden – ajattelun taidon”. Toisin sanoen, inhimillistä käytäntöä, sielun häirintää, huomion kääntämistä pois eksistenssistä, sitä ovat uutiset.

Tulen Mariahilfelle. Mariahilfe on sekä katu (strasse) että kaupunginosa (bezirk), jollaisena siitä erikseen mainitaan, että paljon homoja ja lesboja. Enpä ole huomannut. Taulutelkkarissa Puola ja Sveitsi ovat tasatilanteessa, lopulta Puola voittaa. Sivukadulla ruokapaikka, otan lammaspihvejä. Joudun paikallisten tyttöjen pöytään enkä osaa puhua mitään, eivätkä hekään minulle. Kuuro mies tulee lappunsa kanssa ja tarjoaa matkamuistoa: kilpikonna lähtisi neljällä eurolla, mutta minulla on jo sellainen, Pariisista, joten annan lapun muulle pöytäkunnalle – he doesn’t read himself, that’s all i understand, sanon tytöille. Tytöt eivät juuri lappuun huomiota kiinnitä – you don’t buy, totean sitten heidänkin päätöksensä. Annan lapun ja kilpikonnan takaisin miehelle: ja, danke schön.

Telkkarissa britit katuvat jo päätöstään. Kuinka tyypillistä mielikuvituksettomille: kun todellisuuden yksi puoli tulee näkyväksi, voimaan, huomaamme yhtäkkiä koko todellisuuden muuttuvan – kuva on ihan toinen! Nyt vasta brexitiä äänestäneetkin kysyvät, että mikähän se Euroopan Unioni nyt olikaan? Mitä tämän jälkeen, mitä saamme, mitä menetämme?

Iltalenkki Mariahilfelle. Neljäntenäkö matkapäivänä alan ajatella ensimmäisen kerran, että voisin lähteä jo kotiin?

Wienin päiväkirja, kolmas päivä

Brexit! United Kingdom äänesti prosentein 52-48: leave EU! Seurailin jo yöllä ääntenlaskua telkkarista ja aamulla kuulin tuloksen. Poliitikot ja asiantuntijat kommentoivat: hämmennys näytetään suoraan, pettymys ja ylimielisyys piilotetaan rivien ja hampaiden väleihin: oi kansa, kansa, mitä teitkään. Kuningaskunnan jäsenet: Englanti, Skotlanti, Wales, Pohjois-irlanti. Skotlanti ja Pohjois-irlanti äänestivät Unionissa pysymisen puolesta, mutta kokonaisprosentit jäsenyyttä vastaan. Mitähän tästäkin seuraa?

Jään kiinni, itselleni kiinni, ja tunnistan jälleen kerran ei-niin-suotuisan luonteenpiirteeni, sillä kun kohtaan ulkoisen kaaoksen, kaaoksen, joka ei koske minua, se miellyttää minua. Toinen piirre, mutta samaa epäkypsää juurta, eli jos toisen voitto on toisen tappio, niin saan enemmän mielihyvää jälkimmäisestä, toisen tappiosta. Johtopäätös: minulla on taipumusta vahingoniloisuuteen. Brexitin kannattajat, varsinkin sen vahvimmat puolestapuhujat, Ukip ja sen puheenjohtaja Nigel Farage, vaikka vastenmielisempää ihmistä saa hakea, törkypopulisti oikein, enkä todellakaan nauti hänen kanssaan, ja silti nautin. Minusta vain on kivaa, kun eliitti saa päihinsä. Samaan aikaan myönnän, että eliitti on oikeassa, koska eliitti hallitsee ja on siksi käytännöllinen, se tietää, mikä toimii, kun taas kansa on moralistinen, joka moralistisuudessaan on valmis valitsemaan kaaoksen, sen, mikä ei toimi. Eli kumpaa minä nyt sitten olen?

Aloitan päivän ohjelman Luonnonhistoriallisesta museosta, ihminen, kulttuurihistoriassaan, on tehnyt luonnosta kulttuurihistoriaa, joten samalla kun olen luonnonhistorian museossa, olen myös kulttuurihistorian. Kun kartallani asetun kaakkoon ja katselen pitkin Museumstrassea, niin taidemuseot jäävät vasemmalle ja luonnonhistoriallinen museo oikealle. Oikealla ovat myös Taidehistorillinen museo, peilikuva Luonnonhistoriallisesta, sekä kauempana Parlamenttitalo ja paljon muuta tärkeää. Joka tapauksessa, haluan olla sisätiloissa, koska on niin kuuma, tai minulle kuuma, että ulos, Wienin leveille ja avarille, suojattomille kulkuväylille, en voisikaan jäädä.

Luonnonhistoriallisessa museossa katselen kivikokoelmia. Eivät ne minua kiinnosta, ne eivät puhu minulle, koska en tunne niitä luonnon- tai kulttuurihistorioitsijan tavoin, minulle kivet ovat vain esteettisiä kappaleita, mutta kun kerran ne ovat siinä ensinnä noustuani aulasta näyttelyhuoneisiin, niin katselen sitten niitä. Paljon kiviä, kylläpä onkin kiviä, miljoonia vuosia vanhoja jo, luonnollisesti miljoonia vuosia, ja vanhenevat yhä, tietysti, täällä museoituinakin ja vitriineissä, kivi ei kai koskaan kuole (mutta: ei se sitten voi vanhetakaan). Valtavia kultamöhkäleitä myös, 36-kiloinen Pohjois-Amerikan mantereelta, ja 75-kiloinen Australiasta. Muuta: elämän synty, we are all stardust, eli samaa tähtipölyä ollaan kaikki, mikä on vain metafora, hippiaikakaudelta juontuva slogan, joka kuulostaa hyvältä, mutta ei ole kirjaimellisesti tosi, sillä en kai minäkään, joka olen ainetta ja kehittynyt vanhempieni sukusoluista, voi olla jotain alkuperäistä tähtipölyä vaan ihan uutta ainetta. Ja kun nyt luen internetistä, lähes kaikki minussa – vety, happi, typpi, hiili, niiden atomit – on ollut olemassa jo alkuräjähdyksestä lähtien tai myöhemmin syntynyt tähtien energiamyllyissä. Olkoon, olen tähtipölyä, sopiihan se minulle.

Kivien jälkeen on sopiva tarkastella fossiileita, sillä kiviä nekin ovat. Osa fossiileista on valoksia, koska alkuperäiset, ne varsinaiset löydökset, ovat hauraita tai muuten vain paloina. Fossiilit, vedän tässäkin muistinvaraisesti, fossiilit ovat syntyneet, kun eloperäistä ainesta on jäänyt maan, maaperän vangiksi, jolloin eloperäinen on vähitellen korvautunut maaperäisellä, joka miljoonien vuosien aikana sitten on muuttunut kiveksi eli kivettynyt. Eli fossiili on oikeastaan valos sekin. Niinpä katselen nyt näitä dinosaurusten valoksia, ovat sitten alkuperäisiä tai ihmisen tekoa, missä tapauksessa jotain muoviseosta, luulen, mutta monet on kokoonpantu yksittäisistä luista tai pelkistä luunpaloista ja -siruista. Aikamoista palapeliä on paleontologin ja arkeologin työ. Lisäksi: ihmisen kehitys – aivan valtava teema! – ja tuossahan onkin Lucy itse, useasta sadasta luufossiilista koottu kolme miljoonaa vuotta vanha australopithecus, vaikkakin tämä Lucy on kopio, alkuperäinen on Etiopiassa, mistä Lucy löydettiinkin. Vertaan ja painan vielä oman kämmeneni orangin kämmenelle, joka on tuossa saveen painettuna. Oranki, metsäihminen, kuten inodesialaiset sanovat, sen valtava kämmen, ja oma kämmeneni sen kämmenessä on tottavie aivan pikkuriikkinen, kuin orankilapsen kämmen ja jään niin kakkoseksi, etten saisi edes hopeaa. Ah, onpa kauniita kuvia planeetoista! Aurinkokunnan synty-esitykseen, jonka vuoksi oikeastaan tulin, en nyt pääse ollenkaan. Esitys on tällä erää ohi.

Jatkan matkaa. Secession (kuulu jugend-rakennus, jonka ohitan, mutta en näe; vasta illalla karttaa katsoessani huomaan, että se on erikseen tähdellä merkitty turistin bongattavaksi), sitten Ring, joka kiertää koko sisemmän kaupungin (Innere Stadt) ja joka minun reitilläni alkaa Burgringinä, vaihtuen Opern-, sitten Kärtner-, Schubert- ja Parkringiksi. Parkringiltä poikkean kaupunginpuistoon, jolloin olen jo aika tyhjä, pakko levätä. Aivan pirun kuuma.

Menen kahvilaan, cappuccino ja punkku, outo yhdistelmä minustakin, pitäisi olla likööri tai makea viski punkun sijaan. Lasiseinä on vedetty sivuun ja avoinna kadulle, mutta hikoilen silti. En halua mennä kadulle suoraan paahteeseen, menen kuitenkin ja tulen pienen puiston kohdalle ja puistossa penkki. Käyn istumaan, vaikka juuri istuin. Patsas on siinä edessäni ja tunnistan, että se on Ludvid van itse, Beethoven, häntä minä siinä katselen, ja patsaan kaulaan on joku onnistunut nostamaan pahvikyltin, taitaa olla polttarijekku, mutta en saa pahville kirjoitetusta tekstistä selvää. Kerään voimia.

Käyn näyttelyssä Novomatic Forumissa, joka on Friedrichstrassella, kartan mukaan ihan Secessionin vieressä, mutta Secessionia en edelleenkään huomaa, vaikka en tosin haekaan, mutta tietävämpi silmä kyllä huomaisi, mutta minulle sen täytyy vain olla liian lähellä.

Novomaticissa (jonkun entisen yrityksen pääkonttoriko, ja netistä luen, että Novomatic-Gruppe olisi glucksspielkonzern eli minulla se kääntyy, että onnenpelikonserni eli vähän sama kuin meillä RAY eli raha-automaattiyhdistys) on wieniläisten taidekäsityöntekijöiden (joista ihmeen monet, huomaan, etnisesti aasialaisia) tuotantoa. Kauniita esineitä, totta vie, niillä on hintakin, tämä on myyntinäyttely, esillä on halvempaa ja kalliimpaa taide- ja käyttöesinettä, koruja ja astiastoja, mitä onkaan. Järjestävän tahon edustaja lähestyy minuakin, kas, hän näyttää olevan tarjoilija, juoma on ilmaista, valitsen tarjottimelta lasillisen valkkaria, danke, nyökkään selvällä wiener dialektilla. Jotenkin tyylikäs ylöspano muutenkin, tilaisuudella. Vahtimestarit ja kaikki, hyvin pukeutunutta väkeä, olen ainoa huonosti pukeutunut ja ainoa hikinen sitä paitsi, toivoivat kai rahamiehiä paikalle. Ja kyllä minullakin syntyy omistamisen halu koruun ja jutustelen tekijän kanssa niitä näitä, mitä, sitä en muista, enkä muista enää koruakaan, se oli jotain ranteeseen laitettavaa, mutta en sitten kyllä ostakaan, totean vain, että nätti on, schön, vai sanoinko, että it is beautiful, no niin, kunhan puhelin. Hyvin harvoin ostan mitään, minulla on näet sellainen kyky, vai onko vamma, kuinka vaan, että pystyn pelkästään mielikuvissani jo-omistamaan esineen kuin esineen, ikään kuin punnitsen sen onnellisuutta lisäävää arvoa ja kun tajuan, että en tulisi yhtään onnellisemmaksi, päinvastoin pysyisin yhtä onnettomana, niin jätän esineen, käyttötavaran, mikä onkaan, ostamatta. Olen säästänyt tuhansia sillä tavalla.

Jo toisen kerran tänään kaupunginpuistoon ja sieltä Käntnerstrasselle, joka on kävelykatu. Poikkean isoon vaatemyymälään, koko kerros on täynnä miesten t- ja kauluspaitoja, muttei yhtäkään minun tyyliini sopivaa, että miten voikaan olla! Hypistelen vain, kuten aina hypistelen ja lähden pois ja ostan sitten ruotsalaisesta liikkeestä pikeen, ja vaikka voisin ruotsalaisen liikkeen puolesta aivan yhtä hyvin olla Helsingissä tai Hyvinkäällä ja vaikka en koskaan osta pikeetä, niin nyt ostan pikeen ja tämä elämäni ensimmäinen pikee on tummansininen eikä ollenkaan pahannäköinen. Kauhea hiki todella, tarvitsen huomiseksi puhtaan paidan. Staatsoperan edessä on katsomo valmiina. Penkit on asetettu riviin, olisiko paikkoja kahdellesadalle tai enemmällekin, valtava näyttö on oopperarakennuksen seinässä. Donizettin Don Pasquale alkaa klo 20 ja tänään se välitetään oopperan edustalla kaikelle kansalle. Jonkun verran yleisöä tunti ennen aloitusta. Minäkin asetun takariveille, mutta ei minulla ole mitään halua odottaa näytöksen alkuun asti, lepäilen vain ja jatkan matkaa ja tulen tutulle Mariahilfelle ja syön samassa tutussa ravintolassa kuin eilen, saman tutun annoksen, muuta ei ole gluteenittomalle. Tarjoilija, sama tuttu nuori mies jo, oikein mukava, joka kysyy maksaessani kaksikymppisellä, että ”is it so” eli tasarahako, kuten eilen oli, mutta minä siihen, että ”no, it is not so” ja annan sitten kuitenkin kaksieuroisen, olihan punkkulasi täysi, kolmisen desiä. Hotellille, kuljin koko päivän.

Wienin päiväkirja, toinen päivä

Mitä monipuolisin aamiainen. En voi edes syödä kaikkea, mutta silti onnistun kasaamaan lautaselleni leikkeleitä ja pekonia ja makkaraa, on myös hedelmiä sekä tuoreena että kuivattuna, jogurttia jos jonkinlaista, vihanneksia ja sitten minulta kiellettyä – varsinkin minulta kiellettyä! – leipää, viineriä, mysliä. Kahvikoneesta löytyy americanon lisäksi kaikki, mitä vain mieleen voi tulla, tee- ja mehulaatuja useampia. Mikä paikka se tämä oikein on? Neljänkö tähden hotelli?

Olen onnistunut nukkumaan viisi tai kuusi tuntia, mikä hotelliyöksi on hyvin. Mikään ei häirinnyt, heräsin yhden ainoan kerran. Huonekohtaisen ilmastoinninko takia äänet eivät kuulu, kun ei ole yhdistäviä putkia? Vaan mitä se on kello täällä? Kaksi tuntia Suomea perässä?

Päivästä on tulossa kuuma, aamuaurinko tulee viistosti ikkunani puolelta, sisäpihalle, mutta huoneessa on miellyttävää. Lepäilen raskaan aamusyömisen päälle, sitten suihku ja matkaan.

Menen Leopold-museoon. Täytyyhän pitää mielenjohtumistaan kiinni! Leopold ei tulekaan jonkun muinaisen hallitsijan nimestä vaan taidekeräilijäpariskunta Leopoldeista, Elisabeth ja Rudolf. Museossa Egon Schiele ja Gustav Klimt, taiteilijaystäviä, edellinen sai vaikutteita jälkimmäiseltä. Peräti makaaberi Kuollut äiti ja muuta hyvää Schieleltä. Klimtin valtavat seinämaalaukset, jotka ovat tosin rekonstruoituja, alkuperäiset tuhoutuivat, tai tuhottiin, natsien toimesta 1945. Maalauksen keskellä etualalla naishahmo, rituaalin keskushenkilö, molemmin puolin ruumiit nousevat taivaaseen. On työllä objektiivinen merkityksensäkin, mutta ottakoon katsoja selvää, jos sitä haluaa, minulle riittävät omat merkitykseni. Schiele ja Klimt kuolivat samana vuonna, 1918. Schiele espanjantautiin. Täysin moderneja molemmat. Alakerrassa Berlinde de Bruyckere. Lihallista, uskonnollista symboliikkaa, viittauksia taidehistoriaan. Hyvää oli, jaksoin keskittyä. Muunneltu pieta jäi mieleen.

Myymälässä Schiele ja Klimt sitten banalisoidaan. On tulitikkurasiaa, kahvi- ja teekuppia, kupin alustaa, muistikirjaa, t-paitaa. Olen itsekin ostaa t-paidan, jossa Schielen nuoruudenkuva. En voisi kulkea se päällä, ja kukapa voisi, olisin kuin haudanryöstäjä, tai ei, elämänryöstäjä, latteudenylistäjä. Joka tapauksessa, Schielen nuoruudenkuva, mitä mainioin kapinallisen, erillisen yksilön symboli. Minä tässä, kaupunkitilassa, teidän keskellänne, teilläpä ei olekaan tällaista paitaa. Aargghh!

Kuumaa on, 30 astetta. En tykkää. Tuskaista kulkea. Jatkan matkaa Neueburgiin, se on ihan Leopoldin lähellä, etäisyys ei ole pitkä, Neueburg, vai onko Hofburg, on keisarivallan aikainen mahtialue. Frans Joosef aikoi laajentaa palatsia, mutta rakennustyö kesti vuosikymmeniä ja sitten maailmanhistoriakin tuli väliin. Nyt laajennus on museokäytössä. En kuitenkaan mene sisätiloihin, en halua. Kuljinhan juuri pari tuntia museossa, en jaksa keskittyä, vaikka sisätiloissa olisi kyllä parempi. Niin, keisareiden, Habsburgien aika, Itävalta on nykyään pieni tekijä, mutta sillä on merkittävä historia kaksoismonarkia Itävalta-Unkarina. Nyt entinen mahti näyttäytyy kummallisena estetiikkana, unohduksena. Minun on helppo myöntää, etten tiedä missä, minkä keskellä, olen. Näppärästi leikataan irti valta vallasta, epätasa-arvo epätasa-arvosta, sotiminen sotimisesta; niin on oltava, jotta vanha maailma näyttäytyisi hyväksyttävänä ja somana kaipauksen kohteena. On musertavaa, nöyryyttävää elää mistään tietämättä. Tyhmä, siis turisti.

Käyn Pyhän Tapanin kirkossa (Stephansdom), joka on täynnä väkeä. En kuitenkaan ole valmis maksamaan pääsystä katakombeihin. 1700-luvun ruton seurauksena hautausmaat suljettiin, ruumiita päinvastoin nostettiin haudoista ja kirkon alle, vastakuolleetkin haudattiin kirkon alle, 11000 vainajaa kaiken kaikkiaan. Lopulta sanan kuulijat alkoivat nyrpistellä neniään kalmantuoksun noustessa kirkkosaliin asti. Niinpä, luen netistä, muutama vanki käskettiin myöhemmin vuosisadalla paitsi puhdistamaan katakombit rutosta (miten se sitten onnistuikaan), mutta myös murskaamaan luurangot ja asettelemaan sitten luut hyvään järjestykseen, pääkallot ylimmäksi, kuten käsky kävi.

On syötävä, olen kulkenut koko päivän ilman varsinaista ateriaa. Mariahilfen sivukadulla kalkkunaa ja riisiä, hyvin tavanomainen annos, mutta gluteeniton. Punkkua kyytipojaksi. 18 euroa, nyt ei kusetettu, tai ainakin listahintojen mukaisesti.

Hotellilla lepäämässsä. Uudelleen lenkille. On jo ilta. Samoilla kulmilla kuin päivälläkin, Neue-, ellen Hofburgilla, kuinka vaan. Wienin ykkösalueet eivät ole mitenkään hyvin valaistuja. Luonnonhistoriallinen museo ja mikä onkaan vastapäätä, kulttuurihistoriallinen museo, kaksi identtistä rakennusta, toinen toisiaan vastakkain, peilikuvina. Se palatsin laajennus siis: valtavia rakennuksia! Osa laajennuksesta jäi kokonaan tekemättä, ja keisarivaltakin ehti kaatua. Luonnontieteellisessä on näyttely aurinkokunnasta, pitää vielä mennä. Miksi, mutta ajatukseni vievät Dianaan, tuohon tavanomaisuudesta etuoikeutetuksi nostettuun tyttöön, joka epätoivoisesti yritti uudelleen syntyä tavanomaiseksi – etuoikeuksineen kaikkineen tietysti. Antakaa minulle takaisin minun yksityisyyteni! Ja kuinka kävi? Käänteinen hybris tappoi Pariisissa! Sitä minä vain, että miten kaukana olemmekaan keisareiden ajasta. Ennen keisariin uskottiin, keisari oli jumalasta, nyt tuskin keisaria edes hyväksyttäisiin, kysyttäisiin oikeutetusta. Ja sitten taas: onhan meillä vielä kuninkaita ja kuninkaallisia, joita ei yleisesti kyseenalaisteta. Päinvastoin, fanitetaan.

Kuljeksin illan päätteeksi vielä Burggassea, nyt jo hotellin suuntaan. Tulen liian kauas Neubaugurtelia, en ole enää Neubaugurtelilla ja sittenkin olen, sillä Burggasse on tuonut minut Neubaugurtelin jatkeelle, joka on Lerchenfelder. Ach, täytynee pudottaa gurtel-takaliite pois, sanakirjan mukaan se tarkoittaa vain, että alue, vyöhyke, tai koto-suomeksi kortteli. Kuinka onkaan lämmin ja mukava ilta kävellä. Näen kännykältä, että Riihimäen naapurini on soittanut. Mitähän sillä on? Onko kotiini murtauduttu? Nyt jo hotellisssa ja omassa huoneessa, löhöän sängyllä, vierellä pientä purtavaa, lasi punkkua. Televisiossa BBC-world ja brittien äänestys Eu-jäsenyydestä.