Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Oi, hifiä!

Ostin uuden stereovahvistimen. Sen nimi on Rega, tyyppimerkintänä Elicit-R. Ei siis mikä tahansa Rega, vaan Elicit. Elicit, suomeksi: tuoda esiin. Sehän se on hifistin ikuinen huoli, että kuinka saada esiin kaikki se informaatio, mitä äänitteelle on laitettu. Tavoitteena on löytää äänite, ja sille laitteisto – äänilähde, vahvistin, kaiuttimet – joka tuo studio-olosuhteet maan päälle. Nyt on toki kyse metaforasta, mutta täydellisen onnen kuva on sellainen, että löydät vanhan omakotitalon ullakolta Sergeant Pepperin master-nauhat. Hifistin aarteen etsintä on juuri tällaista: että tulee vielä se päivä, kun löydän sen täydellisen äänitteen ja äänitettä uskollisesti toistavan laitteiston. Hifisti uskoo vakaasti ja rahaa säästämättä, että täydellinen maailma on olemassa, vaikka toistaiseksi – mutta vain toistaiseksi – hänen onnettoman on elettävä luolien varjoissa.

Hyvä laite se on, Elicit. Tuntuu typerältä sanoa, että elämanlaatuni paranee sen myötä. Typerältä siksi, että rahalla ei tunnetusti saa edes onnea – joten laatuako sitten? Tarkoitan, mitä laatu edes on? Elämänikö on nyt laadukkaampaa, koska kuulen vasket paremmin? Koska, sitähän oikeastaan hankinnallani tavoittelin, halusin saada esiin klassisesta musiikista kaiken sen dynamiikan ja soittimien karaktaarin, joka niillä täydellisessä maailmassa on? Ja tällä kertaa täydellinen maailma on vain konserttisaleissa, koska konserttisalien kuulokuvaa autenttisempaa ei ole olemassakaan. Suuret Säveltäjät voivat olla eri mieltä. Ehkä Beethoven kuuli – vaikka kuuro olikin – päässään yhdeksännen sinfonian kuin suoraan nuoteista? Se onkin säveltäjä, joka elää luolien varjoissa, sillä hän tietää, että hän ei koskaan tule kuulemaan sävellystään sellaisena kuin hän sen itse kuulee? Kuulihan Sibeliuskin – synesteetikko kun oli – sävellajit väreinä. Sibeliukselle A-duuri soi sinisenä ja C-duuri punaisena. Ja niin edelleen. Sibelius siis näki musiikin. Hifiä sekin.

Hifisti on sen verran hullu, että voi laittaa pelkkiin kaiutinjohtoihin kaksikymmentä tuhatta. Tai se on vain minun maksimiarvioni, koska sen hintaisia kaiutinjohtoja olen kuunnellut. Johdot eivät näyttäneet johdoilta ollenkaan, ne olivat seitsemän senttimetrin levyiseen lattaan puristettua hopeaa, tai jotain. Uusinta uutta on kryogenetiikka. Koko käsittelyprosessia en tunne, mutta on vaihe, jossa johdot pannaan hyvin kylmään, ei yhtään vähempään kuin 315 asteen pakkaseen ”to realign their molecular structure to provide less resistance”. Oi, kaikkea.

Mainokset

Klassinen vuosi

Tammikuussa Sampotalon kirpputorilla tulin tonkineeksi myös klassisen laatikoita ja siitä se lähti: kahden euron hintaan Deutsche Gramofonia. Ehdin alkuvuodesta ostaa muutaman kymmenen levyä, kunnes aarre ehtyi. Sitten poikkesin villatehtaan kirpputorille ja sieltä löytyi lisää, kappalehinta neljästä kuuteen euroa. Ostamisen tahti vähän hidastui. Myöhemmin, oltiin jo kevään puolella, Hyvinkään levymessuilla ostin muutaman levyn ja minulle levyt myynyt mies lupasi, että hän tuo minulle tutulle kirpputorille Riihimäelle enemmänkin Deutschen klassista pantuaan merkille, että valitsin juuri tuota levymerkkiä. Piti minua levymerkin keräilijänä, mitä en tietenkään ole, musiikki edellä, levymerkki on aivan sivuseikka. Kun sitten parisen viikkoa messujen jälkeen poikkesin Riihimäen kirpparille, ostin kerralla viisitoista levyä ja siitä eteenpäin muuten vain tasaiseen tahtiin. Nyt olen löytänyt myös Helsingistä hyvän kohteen: rock-musiikkiin keskittynyt Black&White myy myös klassista musiikkia. Levyt ovat vain vähäisen menekin vuoksi kuin piilossa, mutta kun huomaa vetää laatikon ulos, niin kätkö paljastuu. Kävin eilen: muutama levy Wagneria.

Vuoden aikana musiikkikirjasto on karttunut yli 200 levyllä. Kaikki vinyylinä. Vanhimmat äänitteet melkein kuusikymmentä vuotta täyttäneitä, tuoreimmat 80-luvulta, vuosilta, jolloin lp:n kannessa luki että Digital recording. Hyvin soivat. Paremmin kuin cd-formaatti, täyteläisemmin, eikä se ole vain kuvitelmaa, sillä eron kuulee. Sokkotestiin en silti suostuisi, paitsi että rahina antaisi suoran vinkin.

Lehdessä sanottiin, että korkeakoulutetut ylpeilevät laajalla musiikkimaullaan. Voi tosin olla, että korkeakoulutetuilla on laaja musiikkimaku. Minulle otsikon pointti on, että musiikkia on sekä korkeaa että populaaria. Nekö ne on ne vastakohdat? Korkeaa pidetään vaikeana, vaikka korkea ei ole vaikeaa ollenkaan, pinnistellä ei tarvitse, riittää että on korvat ja maltti. Istu alas ja kuuntele, niin vaikea alkaa kuulostaa populaarilta. Bach on populaaria, ei vaikeaa ollenkaan. Tietysti jotkut saavat harjaantuneilla korvillaan paljon enemmän irti kuin minä. He osaavat puhua musiikista, minä en osaa puhua musiikista ollenkaan. Vaikka kun kuuntelin erästä asiantuntijaa, hän kuvasi Sibeliuksen toisen sinfonian finaalia voitokkaaksi. Olen siinä samaa mieltä, vaikka minulle voitokas ei tullutkaan omin korvin mieleen. Minä ajattelin (tunsin), että onpas siinä nyt jännitettä ja kohta se varmaan purkautuu. Kuten purkautuikin. Joku Wagner taas ei meinaa purkaa jännitettä ollenkaan. Sanoiko joku, että ”Wagnerin loputtomat sävelvuot”?

Luen kirjaa, jossa klassiseen musiikkiin (konserttimusiikkiin) harjaantunut henkilö on kirjeenvaihdossa harjaantumattoman kanssa. Kirjeenvaihdossa on kyse eräänlaisesta kisälli-oppipoika -suhteesta. Kisälli antaa pelkästään populaariin musiikkiin (mutta siihen kyllästyneelle) kallistuneelle oppipojalle kuunteluvinkkejä ja analyysin avaimia. Kisälli on tosin armelias, musiikkia ei suinkaan tarvitse analysoida eikä siitä tarvitse edes puhua, mutta analyyttisellä asenteella klassisesta musiikista voi saada kuitenkin enemmän irti vaikka pelkkä mielihyväkin riittää. Ja kun yksittäinen teos sitten tulee tutuksi, niin voi alkaa keskittyä tulkintoihin. Kisälli jopa julistaa, että klassiseen musiikkiin ei koskaan kyllästy. Aivan ensin siitä pitää vain innostua.

Poissaolo

Olla olematta on ikuisuus, normaalitila. Tulin ikuisuudesta ja palaan ikuisuuteen. Siinä välissä tuokio elämää, olemassaoloa. Ensin en ollut, sitten olin, ja uudelleen en ole. Ja koska ”ensin” ja ”uudelleen” ovat samaa ikuisuutta, ei ole mitään ”ensin” ja ”uudelleen”. Miten tiedottomuudessa voisi ollakaan mitään aikamääreitä, koska mikään ei ala eikä mikään pääty? Ikuisuus on poissaoloa, mutta vain täälläolon näkökulmasta. Täälläolon päätyttyä päättyy myös poissaolo. Vasta ikuisuudessa olen osa kokonaisuutta, samaa.

Toisin sanoen, kaikki yritykseni hyväksyä kuolemani ovat ajatuskokeilua: josko tämä tai tuo sanojen yhdistelmä, niiden järjestys, antaisi läsnäoloni näkökulmasta poissaolooni lohtua? Sanojen yhdistelmä, ajatus, ei viittaa vallitsevaan tunnetilaan, en siis yritä kuvailla tunnettani, vaan toiseen suuntaan, että muodostan ajatuksen (lauseen) ja katson, viekö ajatus (lause) yhtään lähemmäksi tavoittelemaani tunnetta, poissaoloni hyväksymistä. On paitsi hämmentävää mutta myös sankarillista, että minäkin kuulun niihin, jotka kerran olivat, mutta sitten eivät enää ole.

Onkohan mitään pateettisempaa kuin puhua kuolemasta? On kuin lukisi Buddhalaisen käsikirjaa, Kustannusosakeyhtiö Sudenpennut. Kun kuolemasta kuitenkin aina puhutaan, viimeinen sana jää sille, joka ilmoittaa ettei kuolema pelota häntä ollenkaan, on täysin luonnollista että me kuollaan, elämä päättyy kuolemaan. Eli ensin me ollaan ja sitten ei olla. Asialliset hommat ja Ellun kanat.

Virginia Woolf istuu puun juurella. Tämä on tietysti elokuvasta. Lapsi tulee ja kysyy: täti, mitä on kuolema? Woolf painaa hieman kierot silmänsä koko nenänvarttaan pitkin ja vastaa: kuolemassa ihminen menee samaan paikkaan, mistä tulikin. Muistutus siitä, että aika ennen olemassaoloa on kuolemaa myös.

Meemiä

Olet junassa. Ihmiset tulevat ja menevät, tullessaan istuutuvat ja lähtiessään nousevat. Tulemisen ja lähtemisen välissä tehdään mitä junassa nyt yleensä tehdään. Selataan kännykkää, luetaan kirjaa, tai vain katsotaan ikkunasta. Siinä missä kymmenen katsoo ohi,  on yhdellä silmät kiinni. Norminrikkoja on nostanut jalkansa vastapäiselle penkille. Myös sinä, joka hetkiseksi olet tekeytynyt tarkkailijaksi, teet sen kuten se pitää tehdä: kulmain alta. Kyllä, teet aivan oikein.

Jospa kaikki käyttäytyminen onkin meemiä? Ei siis yhtään mitään omaa kenelläkään, vaan opittua käyttäytymistä kaikki tyynni? Mistä meemi, käyttäytymismalli tuossa tai tässä tilanteessa, on peräisin, jää tiedon ulottumattomiin. Julkisuudessa julkisuuden tavalla, sukupuoli ja ikäkausi tärkeimpinä käyttäytymistä määräävinä tekijöinä, mutta yhtä lailla yksityisyydessä – jopa yksinäisyydessä! – käyttäytymisellä on malli. Luin kerran anekdootin merkittävästä intellektuellista, joka käytti luennoillaan maneeria; mietiskelyä esittääkseen hän meni ikkunan ääreen ja käänsi profiilikuvansa yleisölle. Tekstin kirjoittaja onnistui jäljittämään maneerin vuosikymmenten taakse, vielä merkittävämpään intellektuelliin.

Julkinen käyttäytyminen yksipuolistuu. Sillä on siis malli. Siitä huolimatta, että kukaan ei edes tunnista, että julkisella käyttäytymisellä on malli. Tunnustamisesta ei kannata edes puhua. Kysyttäessä lapsi väittäisi, että hän ja vain hän itse valitsi polkupyörän ja sen värin, ja sitten polkupyörä on Jopo ja joku kirkas väri. Jo lapsi ymmärtää tunnustaa individualismia. Olisi nöyryyttävää mennä joukon mukana.

Eivät aikuiset ole sen parempia. Individualismia rakennetaan merkein. Kulutusvalinnat kuin luokkasamaistuksia. Tosin, eräs ystäväni tosin on ironinen samaistuja. Palkkaa tulee sellaiset kymmenentuhatta brutto, mutta pihassa on Lada. Menestyjä menee luokkaansa pakoon, mutta ei pääse.

Kun kuuntelen musiikkia, kuuntelen levyn aina loppuun asti. Tai jos luen kirjaa, luen sen loppuun asti. Ei se nyt aivan niin mene, voin jättää sekä levyn että kirjan kesken, mutta en koskaan ilman syyllisyyden pistosta: mitä kesken jättäminen kertoo minusta? Olenko siis se, joka ei ymmärrä Beethovenia, se joka ei ymmärrä De Lilloa? Kukaan ei oikeasti näe, että jätän kesken – olenhan yksin – mutta silti joku näkee. En ole koskaan yksin, sillä minulla, kuten kaikilla ihmisillä, on sisälläni yleistetyn toisen mielikuva. Yksinäisyydessäkin olen toisten silmien alla. Kuin junassa.

Eutanasia johdattaa kohti hyve-etiikkaa

Tarjosin Hesarille. Ei julkaistu.

Eutanasian mahdollistamista selvittänyt eettinen neuvottelukunta Etene (HS, 10.11.) toteaa kannanotossaan, että eutanasiassa ei ole kyse itsemääräämisoikeudesta. Yllättävän näkemyksen perustelu on se, että kuolinapua haluava itse ei totea kuolinavun kriteerien täyttymistä vaan sen toteaa ulkopuolinen taho. Käytännössä ulkopuolinen taho olisi lääkäri.

Luonnollisesti kuolinapuun oikeuttavista kriteereistä päätettäisiin lainsäädännössä. Näihin kriteereihin ei lääkäri enää puuttuisi. Laki antaisi kuolevalle oikeuden saada kuolinapua ja laki velvottaisi lääkärin sitä antamaan.

Kaikki itsemääräämisemme tapahtuu tiettyjen ehtojen puitteissa. Arkikielessäkin tunnetut käsitteet täysivaltainen ja holhouksen alainen ovat sellaisia, joissa henkilö määritellään ”ulkopuolelta”. Vaikkei kukaan ulkopuolinen taho katsokaan, myös täysivaltaisen ”katsotaan” toistaiseksi täyttävän täysivaltaisen henkilön tunnusmerkit. Silti täysivaltainen henkilö on aidosti itsemääräävä.

Eettinen neuvottelukunta uskoo myös vaikeaksi määritellä, mikä olisi sietämätöntä kärsimystä. Kärsimyshän on yksilöllistä ja kärsivän sisällä kuin kapselissa, eikä kärsivä voi suinkaan toimia ainoana todistajana omassa asiassaan. Tämän vuoksi kärsimyksen sietämättömyyskin on seikka, joka olisi ulkopuolisen tahon määriteltävä. Pelätäänkö, että kärsivä dramatisoisi kärsimystään kuolinapua saadakseen?

Toimin 1980-luvulla vapaa-ajanohjaajana vanhainkodissa. Tuossa laitoksessa asukkaat olivat suhteellisen hyväkuntoisia, kulkivat omilla jaloillaan ja useilla oli huoneessaan keittomahdollisuus. Eräs vanhus, yhdeksänkymppinen ja kuten kaikki koimme, syvästi uskossa, tunsi voimiensa heikkenevän. Hän teki hoitohenkilökunnan ja omaistensa kanssa sopimuksen, että hänen ei tarvitse enää syödä. Hän nautti enää vain nestettä. Jos muistan oikein, vanhus menehtyi kahdessa viikossa.

Eutanasiakeskustelussa siirrytään väistämättä yksilön oikeuksista hyve-etiikan puolelle. On ehkä sankarillista kyetä luopumaan elämästään, kun aika on täysi. Sankarillisuuteen liittyy aina myös uhrautumisen ajatus, jolloin kuolinavun pyytäminen alkaa tuntua jopa velvoitteelta. Pitääkö minunkin siis luopua elämästäni, kun huomaan, että kaikki on jo tehty eikä mitään enää tehtävissä? Selittääkö hyve-eettinen ajattelutapa myös Hollannin ja Belgian korkeita eutanasiaperustaisia kuolinlukuja?

Eutanasiasta 2

Eutanasian mahdollistamista selvittänyt eettinen neuvottelukunta toteaa kannanotossaan, että eutanasiassa ei ole kyse yksilön itsemääräämisoikeudesta. Näin on, koska ulkopuolinen taho (lääkäri) päättää, täyttyvätkö eutanasian kriteerit. Neuvottelukunnan mukaan on myös vaikea tietää kuolinapua toivovan kärsimyksen voimakkuudesta mitään, koska kärsimys on toisen ihmisen yksilöllistä kärsimystä.

Olkoon kuolinapua toivova Virtanen. Kuolinapua saadakseen Virtasen on täytettävä tietyt laissa määritellyt kriteerit. Näistä kriteereistä Virtasta hoitava ulkopuolinen taho ei enää päätä. Se päättää ainoastaan, täyttyvätkö kriteerit Virtasen kohdalla. Osapuolet myös tietävät, että yhden oikeudesta syntyy toisen velvollisuus. Virtasen oikeudesta kuolinapuun lääkärin velvollisuus sitä antaa. Eettinen neuvottelukunta kiistää, mutta on vaikea nähdä tilannetta muuna, kuin että Virtanen yrittää äärimmäisellä tavalla toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan.

Kun eettinen neuvottelukunta väittää, että kuolinavussa ei ole kyse itsemääräämisoikeudesta, seuraa paradoksi. Onhan niin, että Suomen lain mukaan henkilö voidaan asettaa holhouksenalaiseksi sairauden tai ikääntymisen takia. Toisin sanoen, kuka tahansa meistä. Tarvitaan vain ulkopuolisen tahon päätös, että holhouksenalaisuuden kriteerit täyttyvät. Silloin paljastuu, että myös täysivaltaisuutemme on koko ajan taannut ulkopuolinen taho, joka ei vain ole nähnyt syytä puuttua täysivaltaisuuteemme.

Takaisin Virtasen luokse. Virtanen kärsii ja toivoo kuolinapua. Hoitohenkilökunta pitää kokouksen ja toteaa, että Virtasen kohdalla kuolinavun kriteerit täyttyvät. Ongelma on enää vain Virtasen kärsimys, joka on Virtasella yksilöllistä. Ilmaiseeko Virtanen kärsimyksensä uskottavasti? Liioitteleeko Virtanen kärsimystään saadakseen kuolinapua? Vastaus on kysymyksessä.

Elämänhalu on suuri voima. Sen rinnalla halu kuolla on kuin perversio, luonnottomuus. Terveen ihmisen eläytymiskyky ei oikein riitä. Ja kun Virtanen nyt ilmoittaa haluavansa kuolla, sitä vastustetaan: ei, ei Virtanen halua kuolla, Virtanen haluaa elää. Ja sitten hyvää tarkoittava ulkopuolinen taho päättää sen lopunkin Virtasen puolesta. Virtasen vähä jäljellä oleva elämä lääkitään kivuttomaksi, niin että Virtanen voisi kokea jotakin sen kaltaista kuin että ”näin minä, Virtanen, elin ja nyt kuolen. Se oli hyvä elämä ja tämä on hyvä kuolema, mutta hyvä kuolema suhteellisessa merkityksessä, koska oikein hyvää kuolemaa ei kai voi ollakaan”.

Eutanasiasta

Eutanasiaa pohtinut eettinen neuvottelukunta toteaa lausunnossaan, että eutanasiassa ei ole kyse yksilön itsemääräämisestä. Näin on, koska ulkopuolinen taho viime kädessä päättää, täyttyvätkö eutanasian kriteerit. Toimikunnan mukaan on myös vaikea tietää kuolinapua toivovan kärsimyksestä mitään, koska se on toisen ihmisen yksilöllistä kärsimystä.

Olkoon kuolinapua toivova Virtanen. Sitten ulkopuolinen taho (käytännössä lääkärit) antaa lausunnon suureen kysymykseen: täyttyvätkö kuolinavun kriteerit Virtasen kohdalla? Nämä kriteerit on jo ennalta laissa määritelty. Niihin ulkopuolinen taho ei enää puutu.

Miksi kukaan saa käyttää itsemääräämisoikeuttaan? Eikö vastaus olekin, että ulkopuolinen taho on katsonut, että itsemääräämisen tuntomerkit täyttyvät? Yksilön henkiset kyvyt eivät ole ainakaan liiaksi alentuneet. Itsemääräämisoikeudesta päättävä ulkopuolinen taho paljastuu heti, kun muistaa, että tietyin kriteerein kenet tahansa voidaan asettaa holhouksenalaiseksi.

Eettisen neuvottelukunnan logiikasta seuraa, että kukaan ei edes henkisesti täysivoimaisena käytä itsemääräämisoikeuttaan. Onhan itsemääräämisoikeuden voimassaolokin ulkopuolisen tahon käsissä.

Palataan Virtaseen. Virtanen kärsii ja toivoo kuolinapua. Hoitohenkilökunta pitäää kokouksen ja toteaa, että Virtasen kohdalla kuolinavun kriteerit täyttyvät. Ongelma on vain Virtasen kärsimys, joka on Virtasella yksilöllistä. Ilmaiseeko Virtanen kärsimyksensä uskottavasti? Ehkä Virtanen liioittelee kärsimystään saadakseen kuolinapua? Vastaus on kysymyksessä.

Elämänhalu on valtava voima. Sen rinnalla halu kuolla on kuin perversio, luonnottomuus. Kun oma aikani koittaa, tartun luultavasti oljenkorteen. Jospa vauhdilla edistyvä lääketiede minut vielä pelastaa? Ja kun Virtanen juuri nyt ilmoittaa haluavansa kuolla sitä vastustetaan: ei, ei Virtanen halua kuolla, Virtanen haluaa elää. Ja sitten hyvää tarkoittava ulkopuolinen taho päättää sen lopunkin Virtasen puolesta. Virtasen elämä, jota on vain vähän jäljellä, lääkitään kivuttomaksi, niin että Virtanen voisi kokea jotakin sen kaltaista kuin että ”näin minä, Virtanen, elin ja nyt kuolen. Se oli hyvä elämä ja tämä on hyvä kuolema, mutta hyvä kuolema suhteellisessa merkityksessä, koska oikein hyvää kuolemaa ei kai voi ollakaan”.

Vieras tietoisuus on vieras tietoisuus. Kuilu vieraan tietoisuuden kokemaan kärsimykseen ja siitä vapautumiseksi on meille toisille vieraille tietoisuuksille musta kuin kuolema.