Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Palkkapäivänä

Jos haluaisin, voisin maksaa alkuperäisen asuntolainani kokonaan pois. Jäljelle jäisi vain uusi laina, jonka otin kaksi ja puoli vuotta sitten muuttaessani uuteen asuntoon. Näin toimiessani – uuden lainan hoitokulut lisättynä vastikkeella – asumiskuluni olisivat kolme ja puoli sataa euroa kuukaudessa. Palkkaa saan käteen kaksi ja puoli tuhatta kuukaudessa. Omat kulutustottumukseni tuntien rahaa jäisi säästöön yli tuhat euroa kuukaudessa. Sillä tavalla työelämässä seuraavat neljä vuotta ja minulla olisi säästössä neljäkymmentä tuhatta eläkkeelle siirtyessäni.

Rahasta puhuminen on mautonta. Tai saahan rahasta puhua, mutta silloin tulee olla köyhä, rahan puutteessa. Minulla taas on rahaa, pankkitilille on kertynyt säästöjä. Säästöjä tuosta vaan, mistään tinkimättä. Ihmettelen. Minä, joka olin ennen varaton, tein vain joitain satunnaisia töitä, joista ei osasta edes eläkettä kertynyt, olenkin nyt vakavarainen. Okei, vakavarainen omalla mittapuullani, mutta kenen muun mittapuulla sitä vakavaraisuuttakaan mitattaisiin. Rahan suhteen tunnen olevani turvassa.

Nelikymppisenä olin kokonaan työtön ja vasta 43-vuotiaana pääsin työuralle, joka on sellaisena kestänyt näihin päiviin asti. Työeläkkeeni on tällä hetkellä tuhat euroa kuukaudessa. Saatan saada jopa hieman kansaneläkettä, kun se aika koittaa. Eläkkeellä palaan uudelleen köyhäksi, mutta kuten mainittua, ne kulutustottumukset, ne kulutustottumukset: ne ovat minulla ovat vaatimattomat. Rahaa käytän vain musiikkiin ja ulkomailla käyn kerran vuodessa. Kirjat saan kirjastosta. Vaatteiden suhteen voin aivan hyvin palata kirpputoriasiakkaaksi, mutta noin muuten, kaksi kenkäparia vuodessa ja talvitakki joka seitsemäs vuosi. Joskus paita tai pusero.

Arkielämä on halpaa. Jos teet itse ruuat, niin päivittäisen aterian hinnaksi tulee viisi euroa, millä syöt jo hyvin. Viisi euroa kotiateriasta on paljon, pudotan kolmeen euroon! Aamulla puuroa. Muulloin hedelmiä ja leipää. Joskus on päästävä ravintolaan, vaikka ei muusta syystä niin ihmiskunnan seuraan. Lounaspaikoissa kymmenellä eurolla saa syödä enemmän kuin jaksaa. Kahvilassa kerran tai kaksi päivässä. Punaviinin voin hakea Alkon ylähyllyltä elämäni loppuun asti.

Suurempia suruja vastaa minulla on kestosuojaus: en usko onneen. En usko parisuhteeseen tai perheeseen, en ystäviin, en harrastuksiin. Myönnettäköön, että elättelin nuorempana ajatusta olevani (sitten joskus myöhemmin) hyvä ystävä, hyvä aviomies ja hyvä isä. Kaksikymmentävuotiaana sijoitin tuon kaiken hyvän vain muutaman vuoden ajassa eteenpäin, sitten kun olisin kaksikymmentäviisivuotias. Kaksikymmentäviisivuotiaana, no niin. Hyvä ei koskaan toteutunut. Olin ihan eri ihminen kuin luulin olevani. Huono parisuhteessa, huono ystävänä. Isyyttä – merkityksessä ”vieras mies vieraassa taloudessa” – kokeiltuani totesin, että minusta ei ollut siihen. Tunsin pelkkää ulkopuolisuutta.

Hyvän elämän lupaus on kuin piru tienristeyksessä. Kaiken tämä minä sinulle annan, jos sinä annat minulle __________. Piru ei tiedä, tuskin kertoisikaan, mitä hän sinulta vastineeksi haluaa. Se jokaisen on itse opittava. Omalla kohdallani, pelkään, opittavakseni on tulossa vanhuusiän katkeruus.

Jari-Veikon näyttelyssä

Katsastin Jari-Veikko Minervan taidenäyttelyn, kesän säihkyvimmän kuva- ja väri-iloittelun! Jari-Veikko kutsui minut henkilökohtaiselle vierailulle, koska minulta jäivät avajaiset väliin. Näyttelytilana on Järvenpää-talon ala-aula.

Näyttelyn aiheena Kivi, Aleksis. Jari-Veikko on monistanut Kiven teosten kirjansivuja, käyttänyt kai oikeitakin kirjoja, mutta repinyt sivut irti ja sitten maalannut ne. Lopuksi saksinut ja muotoillut sivut harkituksi ja vähemmän harkituksi silpuksi. Liimannut silput pohjalle, joka, pohja siis, joissakin teoksissa oli maalattu taustaksi, joissakin taas ei ollut maalattu. Oli jotain kuviakin alla, joihin Jari-Veikko oli maalannut oman osuutensa päälle. Syntyi kepeitä mielleyhtymiä ja muistumia Kiven teoksista ja niiden tapahtumista, maisemia. Kun lähelle menit, kauempaa tarkasteltuna yhtenä kuvana näyttäytynyt saattoi kadota ja huomasit lukevasi Kiven tekstinpätkiä. Jari-Veikon silmähän harjaantui taittohommissa (ensin Hyvinkään Hakalassa mainos-, sitten Helsingin Bulevardilla ns. nyrkki- ja muut erikoislehdet), joten Jari-Veikolle tekstin fonttikin on jo esteettinen ominaisuus.

Jo ensivilkaisulla, näyttelytilaan astuessa toteat, että tämähän on kuin yhtä ja samaa teosta kaikki, vaikkakin saat sitten tietää, että luetteloituja, yksittäisiä teoksia on lähelle seitsemääkymmentä. Eli iloisia ja leikkisiä värejä ja muotoja kaikkinensa, synkkyyttä saa hakea etkä sittenkään löydä.

Jari-Veikolle Kivi on kansanmies ja ilkikurinen sanaseppo. Jari-Veikko vähän itsekin sellainen, kansanmies ja ilkikurinen. Ei mikään uuspeili tai pämppä, mitä sitten tarkoittavatkaan. Kiven uudissanoja kuitenkin. Yhdessä kuvassa Kivelle rinnastuksena Juice ja toisessa Pelle. Näitä suomen kielen rähjäpäitä. Sanon rähjäpäitä, koska sitähän kielen kanssa leikittely on ja vaatii, rähjäpäisyyttä. Kielioppi on se asiallinen homma, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat. Tai jotain sellaista sanoi ainakin Koskela kun oli kännissä.

Kuljimme koko näyttelyn yhdessä läpi. Minä puhelin omia vaikutelmiani ja Jari-Veikko lisäsi päälle sen, minkä oli valmis kertomaan. Voi sen noinkin nähdä, sanoi usein. Antoi sitten tulkintavinkin: kato, tossa toi. Niinpäs onkin, nyt näen. Saapasnahkatorni näkyi jo ovelta, mutta en tunnistanut sitä saapasnahkatorniksi vaan ajattelin Baabeliksi ja kun tulimme vihdoin kohdalle, niin siinä sitten luki, että Saapasnahkatorni, josta näkee Amerikkaan, Enklantiin ja Turkinmaahan asti. Sellaista näki ainakin Simeoni kankkusessaan, vaikka en nyt muista, mitä veljeksille oli kankkunen, oliko kohmelo. Ei varmaankaan, luultavasti Kivi käytti alkoholin nautinnan jälkeiseen olotilaan jotain kuvailevampaa ilmaisua, veteli leveällä pensselillä: on kuin härän sorkka olis tunkeillut Simeoni-paran otsaluusta läpi! Joka tapauksessa, mehän ryypättiin, että olis vanhoina ukkoina nuorisolle jotakin kerrottavaa. Ja sen päälle sitten kankkunen eli kohmelo, Simeonin syyllisyys. Simeoni oli herkkä poika.

Ennen minua näyttelyssä vierailivat Hyvinkään Räikköset, tai Raittiset, sanoi Jari-Veikko puhelimessa, niin sen ainakin kuulin. Raittiset. Olkoon Raittiset. Jari-Veikko tykkää sanaväännellä. Raittisista, raittiista ja raitista sen verran, että Hyvinkäällä oli aikoinaan, eikä nyt edes niin kovin monta vuotta sitten, kieltämättä maalaismaisesti kulttuuriraitiksi nimetty, mutta joka tapauksessa kilometrejä pitkä, asfalttiin maalattu oliko sininen vai vihreä viiva, joka alkoi jostain ja päättyi johonkin. Minäkin sitä kävelin. Kaikki kävelivät – yleisillä ja yhteisillä kulkuteillä väistämättä! – vaikkakin joku saattoikin ihmetellä itselleen, että mikä se toi on. Joku taideteos sinällään vai? Vähitellen viiva kului hyvinkääläisten askeleiden alta pois. Nyt se on pelkkä muisto enää. Tossako se meni, ei kun tossa. Raitin sai tietysti kulkea miten halusi, aloittaa lopusta tai lopettaa alkuun, aloittaa vaikka jostain keskeltä, Ale-pubista tai Haarikasta, kulttuurihan on kaikin puolin vapaata harrastusta ja hengenviljelyä, mutta uskollisemmin viivaa noudattava saattoi aina luottaa, että jonkin merkityksellisen äärelle se kulkijansa aina johti. Katohan, Rautatiemuseo!

Pitäisikö se tappaa?

Nyt se on päättänyt irrottautua Pariisin ilmastosopimuksesta.

Hanski humalapäissään saattaa intoilla, että pitäisi tappaa muutama suuryritysjohtaja. Minä taas, koska vähemmän humalassa, olen vastustanut ajatusta, koska suuryritysjohtajan tilalle tulisi vain uusi suuryritysjohtaja. Kapitalismi kun on systeemi, joka uusiutuu aina uusilla kapitalisteilla. Kapitalismi sellaisenaan, voiton maksimointina, ei ole moraalinen järjestelmä. Tapa suuryritysjohtaja tänään, ja huomenna hänen paikallaan on uusi samanlainen.

Amerikan Yhdysvallat, vaikka kapitalistinen järjestelmä ja symboli sekin, on myös vapaan maailman ja demokratian symboli, joka ensin tuli ja pelasti Euroopan natsismilta ja sen jälkeen kommunismilta. Ja kommunismin jälkeen se on pelastanut Euroopan Venäjältä. Ilman Yhdysvaltoja Eurooppa olisi, en tiedä mitä. Autoritaarinen vankila?

Amerikkalaisessa tarinankerronnassa yhdistyy yksilöllinen hyvinvointi ja moralismi. Onnellisuus samaistetaan hyveellisyyteen, koska onnelliset yksilöt ovat omalla työllään onnensa saavuttaneet. On ollut vapaus yrittää ja ponnistella. Vallan tasapaino demokraattisten elimien välillä. Yksi mies ja yksi ääni. Kansakuntien sulatusuuni. Että onkin hieno kansakunta!

Hieno kansakunta – tai ainakin ihanne elää. Ja ihannehan on meitä kaikkia, koko muuta maailmaa varten. Voi olla, että muu maailma on mennyt jo Amerikan edelle, mutta ihanne tulee sieltä.

Ja nyt siellä on idiootti presidenttinä. Ei tiedä mitään, eikä tiedä, ettei tiedä, ei edes halua tietää. Jonkinlainen tarkoituksellinen typerys, jolle typeryys on taktiikkaa ja lapsen kuurupiiloa: ettepä saa kiinni, häh hää! New York Timesissa jo kysyttiinkin, kestääkö presidentti-instituutio presidentin. Kestääkö presidentti-instituutio tämän presidentin? Eli presidentille on annettu paljon valtaa, mutta onko presidentillä liikaa valtaa, kun kerran presidentin viran haltija saa kansakunnan ja maailman sekaisin. Trumpin kanssa vallan tasapaino ei toimi, kuten pitäisi.

Eli pitäisikö se tappaa? En yllytä, mutta jos vaikka joku demokratian hullu ottaisi asian hoitaakseen. Todennäköistä kuitenkin olisi, että uusi presidentti olisi sellainen, joka itse täyttyisi presidentin roolilla, ei täyttäisi presidentin roolia itsellään. Tosin, pienellä varauksella, sillä uudeksi presidentiksi nousisi Mike Pence, mies, joka kutsuu vaimoaan äidiksi. Mutta niin herkkää miestä ei kai sentään enää tappaa pitäisi, eihän?

Taas hävettää

Olin työpaikan yt-tiedotustilaisuudessa. Saimme kuulla neuvottelujen tulokset: irtisanottavien ja lomautettavien lukumäärät, toimenkuvien muutokset. Miten ja millä aikataululla kaikki tapahtuu. Aina välillä rehtori nosti sormeaan, jolloin henkilöstöpäällikkö tiesi vaihtaa uutta tekstiä auditorion screenille. Kuin valtamerten syvyyksien hiljaisuudessa esitys sai pyöriä loppuun. Screeni tyhjeni, ei enää mitään tekstiä. Se oli enää pelkkä screeni, vaaleanharmaa ja vähän rakeinen. Rehtori sitten, että ”eikö kukaan halua kysyä mitään”. Halusi toki, minä halusin. Alustelin ja johdattelin, taisin jo vastatakin omaa kysymykseeni, jolloin rehtorille ei jäänyt paljon muuta mahdollisuutta kuin vastata, että ”totta kai”, minkä jälkeen hän sentään avasi kysymääni asiaa vähän enemmän.

Ei se nyt niin kauhea moka ollut. Luultavasti ei moka ollenkaan. Sitä vain, että vaikka tyhmiä kysymyksiä ei olekaan ja kun sitten juuri sinä teet sen tyhmän kysymyksen, huomaat, että juuri niin tapahtui; teit tyhmän kysymyksen. Suomeksi sanottuna: hävettää.

Häpeän eri syistä. Tai oikeastaan vain yhdestä: siksi, että näyn. Joukkotilaisuuksissa, joissa kukaan ei koskaan uskalla sanoa mitään, juuri minä löydän yhtäkkiä aivan pakottavaa sanottavaa, sydän alkaa hakata, kun pitää päästä sanomaan, ja sitten jo huomaankin, että käteni on ylhäällä. Saan sanoa. Yleensä myös onnistun sanomaan sen, mitä haluan sanoa. Tunnen, että nytpä menikin nappiin, varmaan olen noiden muiden mielestä tosi fiksu, välkky oikein. Ja sitten minä tietysti häpeän sitä, että taas toi yritti olla joku, olisi kerrankin hiljaa. Joka tapauksessa, häpeän onnistumistani. Vielä enemmän häpeän tietysti silloin, kun epäonnistun. Tai tunnen epäonnistuneeni. Tänään rehtorin sanat ”totta kai” määrittivät sen, että epäonnistuin. Vaikka luultavasti en epäonnistunut. Sainhan selvennyksen kysymääni asiaan, vaikkakin asiaan, jonka kaikki muut olivat jo ymmärtäneet. Kö?

Häpeäni ei onneksi kestä kauan. Jokusen tunnin, ehkä viisi. Sitten häpeä menee ohi, tulee sulatetuksi kuin satamahaisella lehmällä ruoho, joka kerran purruksi ja nielaistuksi tultuaan nousee uudelleen ylös, kunnes lopullisesti katoaa ruuansulatuksen syövereihin. Minulla on sama juttu, että aikani märehdin, mutta huomenna en enää edes muista, mitä häpesin tänään. Tänään en muista sitä, mitä häpesin eilen.

Joka päivä kuitenkin häpeän. Jotain on mennyt pieleen, olen vaikka vain ollut kohtelias tai ystävällinen tilanteessa, jossa normaalisti ei olla kohteliaita tai ystävällisiä. Häpeän esimerkiksi silloin, kun olen ystävällinen kerjäläiselle, kun pudotan muutaman kolikon hänen kippoonsa. Kerjäläisethän istuvat (tai polvimakaavat) kulkuteiden vierillä, joten almun antajan pitää poiketa metri pari omalta reitiltään, jolloin almun antamisesta tulee tietoinen teko, jossa tietoisuus menee jotenkin näin, että ”tossa nyt toi kerjäläinen ravistelee kippoaan eikä kukaan edes katso, mutta minä en ole kuulepas kerjäläinen kuten noi muut vaan poikkean tässä nyt reitiltäni, tulen siitä sinun editsesi, huomaatko”, ja näin tuumiessani työnnän samalla jo kättä taskuuni ja arvioin, osuuko käteen ja kuinka paljon, että ”eikö toi ole kaksieuroinen johon käsi osui, en minä kahta euroa anna, annan vähemmän”, ja sitten annan mitä annan. Kerjäläisen silmiin en katso, se olisi jo härskiä, kiitoksen kerjäämistä, vaikka joskus katson silmiin, etten vaikuttaisi ylimieliseltä ja sitten sekin hävettää. Eli niin se vain on, että toiset ihmiset on sellaisia, että teet mitä teet, niin aina menee pieleen.

Saunailta ja asevelvollisuus

Aloitteen teksti: Ehdotamme, että asevelvollisuus lakkautetaan Suomessa. Lakkauttamisen jälkeen nykyinen miehiä koskeva varusmiespalvelus ei olisi enää pakollinen, eikä varusmies- tai siviilipalveluksesta kieltäytyviä tuomittaisi vankeuteen.

Aloitteen perustelut: Yleinen asevelvollisuus on kansantaloudellisesti kallis, epätasa-arvoinen ja realistisia uhkakuvia ajatellen vanhentunut puolustusratkaisu. Suurimmassa osassa Euroopan valtioista asevelvollisuudesta on jo luovuttu.

Oheinen teksti on napattu Kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi -ryhmittymän nettisivuilta.

Vietimme eilisiltana kuoron päättäjäisiä. Meitä Ritareita oli basso Jounin pihassa kymmenisen kappaletta. Saunottiin, juotiin, syötiin ja taas juotiin. Suunnilleen tässä järjestyksessä. Se siitä, tulin vähän humalaan ja vielä yöllä punkku ja makkarat kohisivat verenkierrossa niin, että sydän tykytti tuhatta ja sataa, mutta flimmeriin asti se ei onneksi yltynyt.

Ritarit ovat sivistynyttä väkeä, tunnetaan maat ja maailma, sen ruuat ja kaikki oluet. Ipaa löytyi saunan terassin kaiteelta moneen lähtöön. Minä en ipoista niin välitä, joten kävin tenori Erkin kanssa keskustelun asevelvollisuudesta. Erkki on kai pasifisti, vaikka en oikeastaan tiedä, onko, sillä Erkki ei käytä sitä sanaa, mutta aseellisesta palveluksesta kieltäytynyt kuitenkin ja siviilipalveluksen suorittanut. Erkki on koonnut suomalaisen siviilipalveluksen historiasta kirjankin.

Keskustelumme, Erkin ja minun, vähän nyykähti. Minä esitin, että asevelvollisuuteen liittyvä epätasa-arvo (että velvollisuus koskee vain toista sukupuolta) ei perustele itse asevelvollisuuden lakkauttamista. Erkki puolestaan oli valmis ulottamaan asevelvollisuuden myös naisiin (tai ainakin Erkin vastalogiikka vei tähän; epätasa-arvon välttämiseksi). Ongelmaksi jää joka tapauksessa, että epätasa-arvo ei perustele asevelvollisuuden lakkauttamista. Aloitteen tekijöiden perustelu ei ole pitävä.

Eli ulottakaamme asevelvollisuus myös naisiin .Silloinhan epätasa-arvo poistuu. Kansantaloudellisesti kallis (kalliimpi itseasisassa) molempiin sukupuoliin ulottuva asevelvollisuus toki olisi, mutta ei enää epätasa-arvoinen. Asevelvollisuus siis säilyisi, mutta entistäkin laajempana. Se ei liene aloitteentekijöiden tarkoitus.

Arno Kotro on pitkään puhunut asevelvollisuuteen liittyvästä epätasa-arvosta. Kotron vahva usko on, että kustakin ikäluokasta löytyisi kyllä vapaaehtoisia sotilaskoulutusta suorittamaan. Kotron arvion mukaan 10000 vapaaehtoista nuorta miestä ja naista jo riittäisi. Nyt alkaa olla jo vanhoille kypäräpäillekin tuttua. ”Riittävä” ei tarkoittane mitään muuta kuin ”uskottava”, Kotro perustelee vapaaehtoisuuteen perustuvan sotilaskoulutuksen uskottavalla puolustuksella!

Älyllisen rehellisyyden nimissä kannattaisi sittenkin palata pasifismiiin. Pasifismi joko yleisenä, mutta naiivina, periaatteena: kun kukaan ei tartu aseeseen, niin kukaan ei tartu aseeseen. Tai sitten pasifismi pelkkänä henkilökohtaisena ratkaisuna: minä en suostu tarttumaan aseeseen, en väkivaltaan, en tappamaan. Henkilökohtainen pasifismi on eräänlaista korpifilosofin itsepäisyyttä: sodat varmaan jatkuvat, mutta minä en aio olla niihin osallinen.

Niin, ei me Erkinkään kanssa mihinkään yhteiseen lopputulokseen päästy.

Kaavamaista

Ensimmäinen lomapäivä. Uupumuskohtauksia. Niin on aina kesällä, kun on liikaa valoa eikä pakollista tekemistä. Talvella tulee pimeä jo iltapäivällä ja mitä pidemmälle ilta etenee, piristyn. Talvella illat ovat parasta aikaani. Kesällä valoa riittää yöhön asti. Valo tekee minut levottomaksi ja pitkälle iltaan tuntuu kuin pitäisi olla jossain muualla, mennä johonkin. Levottomuus on se, mikä väsyttää, kun taas pimeässä rauhoitun ja väsymys kaikkoaa.

Väsymykseni on henkistä laatua, mikä on sama asia kuin sanoa, että symbolien puutetta. Kun luen tai kirjoitan, väsymys kaikkoaa hetkessä. Varsinkin kirjoittaessa. Enkä mitenkään kuvittele, että kirjoitan hyvin, mutta symboleilla nyt vain on sellainen voima, että piristyn.

Hieman Julia Kristevaa kokemukseni tueksi. Kristevan mukaan kielellä on semioottinen ulottuvuus, jonka kautta pääsemme yhteyteen viettiprosessien ja tiedostamattoman kanssa. Jokainen voi tuottaa yksilöllistä kieltä. On kuin hoitaisimme itseämme, tulemme psyykkisesti eläviksi, kun tavoitamme sisäisen kokemuksemme. Hienoja, hoitavia, ajatuksia jo nämäkin.

Median kulutus, loputon uutisen vahtaaminen, tappaa. Käytämme liikaa mediaa, vaikka aina korostetaan, että mediaa pitää käyttää, pysyäksemme kärryillä ja sivistyäksemme. Poliittinen tiedostaminen, osallistuminen, on muka ihmisyyden korkein muoto! Ei todellakaan, poliittinen ihminen on rajoittunut ihminen. Vain imbesilli löytää itsensä nelikentästä.

Televisioon pitäisi saada varoitusmerkit: tämä ohjelma sisältää kaavamaisuutta. Televisiossa on pelkkiä kaavoja, kaavamaisia ajatuskulkuja ja kaavamaisia ilmaisuja. En pysty katsomaan televisiosta kuin luonto-ohjelmia, muita asiaohjelmia en ollenkaan. Yritän joskus A-studiota, mutta se jää aina kesken. Kaavamaista! Viihdettä en tietenkään katso, en pysty. Kaavamaisuus on sama kuin sovinnaisuus. Joku kaava, tavallisuuden puolustaminen, vallitsee aina. Kauheaa. Oliko päivän tärkein asia todellakin, että Sauli Niinistö pyrkii jatkokaudelle? Siitä oli – en tietenkään katsonut – suora tiedotustilaisuus televisiossa. Ja sitä tyhjää sitten jauhetaan varmaan tälläkin hetkellä, siellä televisiossa.

Ostin tänäänkin klassista, Bachia muiden muassa. Bachista sanottiin, että sillä oli varmaan joku kaava, jolla se sävelsi. Voi olla, mutta Bach oli näkijä. Tarvitsee vain kuunnella Bachia ja tajuaa, että Bach kertoi näyistään. Ja loi näkyjä kuulijallekin. Vähän samalla tavalla Helismaa ja Kärki loivat jälleenrakennusajan mielenmaiseman. Helismaa ja Kärki puhuttelivat suomalaisia suoraan, jolloin suomalaiset tajusivat: just noin.

Kuuntelen klassista

Olen koko alkuvuoden kuunnellut (ja hankkinut!) klassista musiikkia. Hyvinkään Tingi ja Tongi ja Riihimäen Femmatori ovat palvelleet parhaansa mukaan. Vinyylilevyjä on kertynyt yli sata kappaletta. Hyvinkään Villatehtaan levymessuiltakin ostin muutaman ja solmin samalla ns. diilerisuhteen: minulle levyt myynyt mies huomasi levymessuvieraalle poikkeuksellisen kiinnostukseni (levymessuilla ei kukaan osta klassista) ja kertoi, että hänellä on kotona klassista musiikkia lisää, vieläpä Deutsche Grammophonen tuotantoa. Niinpä hän lupauksensa mukaan toimitti kaksi korillista Deutschea Femmatorille, mistä olen niitä nyt viitisenkymmentä kappaletta kotiini ostanut. Rahaa reilun sadan vinyylin hankintaan on kulunut korkeintaan 300 euroa. Naapurikin on mainittava, hän antoi minulle ilmaiseksi parikymmentä levyä. Kruununa Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan levytys. Deutsche Grammophonea sekin.

Kun omistaa kuuntelemansa musiikin, kuuntelee myös paremmin. Teoria on puhtaasti omaan kokemukseeni perustuva, mutta olen siitä vakuuttunut. Uskon, että nykynuoret, jotka kuuntelevat musiikkinsa suoratoistolta, eivät koskaan opi kuuntelemaan. Heidän suhteensa musiikkiin jää kertakäyttöiseksi. Kertakäyttöiseksi siinä mielessä, että kyllästyttävät itsensä yhdelle biisille ja siirtyvät sitten seuraavaan. Kuuntelevatko he edes musiikkia?, sopii kysyä. Kun koulussa tiedustelen oppilailtani heidän musiikkimieltymyksiään, kukaan ei koskaan paljasta mitään. He häpeävät musiikkimakuaan, olen päätellyt. Voi raukkoja, musiikista – artisteista, albumeista, tyylilajeista – nuoruuden omakohtaisimmasta ja omaksuttavimmasta taiteenlajista ei koskaan synny heille voimakasta identiteetin rakennuksen lähdettä. Itse asiassa, huomaan heidän jopa väheksyvän musiikkia, jota joutuvat kuuntelemaan. Ja mitä he sitten kuuntelevat, jos kuuntelevat? Suomi-hiphoppia, sen yletöntä loppusointuisuutta ja, asia on kai sanottava suoraan: teennäistä, Amerikan isoveljeltä lainattua vihaisuutta.

Olen vähitellen oppinut, mistä pidän. Pidän sinfonioista, onhan sinfonia kai tyypillisin tapa ajatella ja lähestyä klassista musiikkia: klassinen on sinfonista musiikkia, sinfonioita. Henkilö, joka ei ollenkaan harrasta klassista musiikkia, vihaa klassista musiikkia juuri sinfonian kautta, sanoo: jotain vitun sinfoniaa. Mahler on sinfonikkona vuosikausia ollut suosikkini, nyt osaan arvostaa Beethoveniakin. Siis osaan oikeasti arvostaa kuinka sinfonia kehittyy, enkä vain viidennen sinfonian aloitusta tai yhdeksännen kuoro-osuutta. Sibeliukselta ei tietenkään voi välttyä. Olen aina tuskaillut Sibeliuksen langanpätkien kanssa, joista sitten syntyy kokonainen teos, sinfonia. Sibelius on itsekin kertonut, että sävelsi useampaa teosta yhtä aikaa, sai päähänsä ja kehitteli aiheita ja teemoja, ja laittoi ne sitten yhteen. Sinfoninen takoja, sanottiin Sibeliuksesta kaikki seitsemän sinfoniaa esitelleen radiosarjan otsikossa. Kun vain löytää täyteläisen äänitteen, Sibelius toimii hienosti.

Sitten pidän venäläisistä: varsinkin Mussorskyn kansanoopperat ovat komeita. Boris Godunov ja Hovanshina. Näyttelykuvia. Kuuntelin tänään Kim Borgin levytystä, olisiko 60-luvun alkupuolelta, komeaa kuunneltavaa. Muista venäläisistä tietysti Stravinsky. Kevätuhri, Petrouska, Tulilintu. Suurista ooopperasäveltäjistä Rossinin Sevillan parturi on mainio, mutta Verdistä en pidä, mutta nyt en todellakaan saisi yleistää: minulla on Verdin Aida saksaksi laulettuna versiona. Verdin oopperoiden alku- ja välisoitot ovat jotenkin kaavamaisia, ne päättyvät usein tarpeettomaan pauhuun. Pidänkö oopperasta, on usein kiinni esityksestä. Oopperalla ei kenenkään ennakkoluuloisen pidä aloittaa klassisen musiikin harrastusta. Jos ensimmäisenä osuu kohdalle joku kauhea sopraano, joku joka huutaa vaan ja biisikin on heikko, niin yritys kuolee siihen. Seppo Räty ainakaan ei enää ole pelastettavissa.

Pianomusiikki. Pidän Mozartin konsertoista ja Beethovenin sonaateista enemmän kuin Chopinista. Mozartin pianokonsertot ovat Mozartin parasta musiikkia! Chopinin pianomusiikki on pienimuotoista, aikakautensa käyttömusiikkia, luulen, joista löytyy joitakin pop-helmiä. Usein en kuitenkaan oikein innostu, tai sitten en vain kuule. On kuunneltava, jotta kuulisi. Radiotoimittaja, olisiko Kare Eskola, sanoi, että hänellä on musiikillinen erikoistaito: hän on hyvä kuuntelija.

Uusimpana tuttavuutena minulla on ehkä kamarimusiikki, siis kvartettien ja kvintettien esittämä jousimusiikki, jolloin kvintetissä on mukana soolosoitin, kuten piano. Jousimusiikki, pieni orkesteri, sopii äänilevyille parhaiten. Täyteläistä kuunneltavaa. En vain tunne kamarimusiikkia juuri ollenkaan. Shostakovitskin 15 kvartettoa, joista 8:s on syystä kuuluisa. Aika populaarikin, helposti sulava, dramaattisuus on melkein alleviivaavaa. Shostakovitskin tuntee ja tunnistaa muutenkin, siinä on se tietty hakkaava rytmisyys: tämän täytyy olla sitä, Shostakovitskia. Yleensäkin säveltäjän voi oppia tunnistamaan, samoin kuin aikakauden ja maan eli kulttuurin, missä musiikki on syntynyt. Tämä on venäläistä, tämä ranskalaista, tämä saksankielisestä maailmasta ja niin edelleen. Ei se nyt niin vaikeaa ole. Pitää vain kuunnella.