Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Buffassa

Kävin Atomin ravintolassa. Buffan (9,90 e) lämpöaltaissa on syötävää jokaiseen makuun, on nakkeja, lihapullia, siipiä, pataa ja perunaa. Ja pitsa, pitsa löytyy heti kassan viereltä, neljää eri laatua. Eikä alkusalaatissakaan ole valittamista. Limonaadia, kaljaa ja maitoa saa hanasta. Jälkiruuaksi kahvia ja pienestä lisähinnasta pehmytjäätelöä. Syö niin paljon kuin jaksat, syö vaikka kilo. Ei meillä lasketa.

En oikein tohtisi kutsua Atomin ravintolaa ravintolaksi. Alkaen kassalta, jossa laskun hoidettuasi kaikki muu sen jälkeen onkin jo omalla vastuullasi. Ruuan annostelu ja hakeminen, uudelleen hakeminen, yksi, kaksi, kolme kertaa, lopuksi astioiden ja jätteiden lajittelu. Logistiikka kaikkinensa on siinä silmiesi edessä, ruoka-altaat, astioiden ja jätteiden loppusijoituspaikka, sen vierellä vesipiste ja käsien pesu. Röyh ja prööt.

Suomalaiset syövät entistä useammin ulkona, mutta entistä harvemmin ravintolassa. No, en tunne tilastoja, mutta pointti on, että lisääntynyt lounasruokailu ei ole ravintolaruokailua. Buffassa, buffissa (buffo, buffa, italiaa: hassu, koominen, huvittava; meillä: noutopöytä) puuttuu kaikki mikä tekee ravintolasta ravintolan. Puuttuu pöytään ohjaava hovimestari, tilaukset vastaanottava ja tuova tarjoilija, kaikki se tapakulttuuri, joka sisäistetään oikeassa ravintolassa. Olet itse itseäsi palveleva, Buffassa, buffissa. Itsepalvelukulttuurissa asiakkaan arkuus, haluttomuus tulla palvelluksi, on ylin sääntö. Asiakasta ei pidä vaivaannuttaa vaikeilla etiketeillä. Tapoja opetteleva lapsi ei siis koskaan kysy buffaruokailun jälkeen: mikä se oli se mies, joka oli siinä ovella? Miksi sä jätit sen euron siihen pöydälle? Oikeassa ravintolassa asiakas oppii asiakkaaksi. Oikeassa ravintolassa asiakas kokee suorituspainetta.

Buffassa asiakas joutuu pitämään huolen asioiden sujumisesta jopa niin pitkälle, että joutuu korjaamaan virheitä. Oman ruokailuni (paremmin: syömiseni) lomassa tapahtui seuraavaa. Aivan ensimmäisenä huomasin, että yksi salaattiotin puuttui, sitten kermaperunaottimeen oli tarttunut perunaa niin paljon että otin ei ottanut enää yhtään mitään, lopuksi kahvisäiliö ja hammastikkuastia osoittautuivat tyhjiksi. Ihan jokaisesta virheestä myös huomautin henkilökunnalle, hammastikuista huomauttaessani koin jo tarvetta pyytää anteeksi, koska todellakin, huomautin kokonaista neljä kertaa, mikä varmasti pantiin merkille.

Oikeastaan vain osoitin, että itsepalvelukulttuuri ei toimi. Jos asiakas joutuu huomauttamaan niin ilmeisestä virheestä kuin ottimen puuttumisesta, mennään yli sen, mikä voidaan sälyttää asiakkaan vastuulle. Kysymys myös kuuluu, miten ihmeessä yksi ja sama asiakas kohtasi yhdellä ja samalla käynnillä neljä virhettä? En saata uskoa, että salaattiotin oli juuri minun edelläni kadonnut, kermaperunaotin juuri minun edelläni tullut täyteen, kahvi ja hammastikut juuri minun edelläni loppuneet. Virheet olivat todettavissa jo ennen minua, mutta kukaan ei vain ollut asiasta huomauttanut. Tarvittiin siis kaltaiseni velvollisuutensa ylittävä superitsepalvelija. Ja kas, taas buffa toimi!

Mainokset

Kuorokaveri, äidinkielen opettaja, kertoi mitä nuoret tarkoittavat sanalla sosialisoida. Sosialisoida on ”seurustella”. Nykyään. Nuorille.

Wittgensteinin mukaan yksityinen kieli, vain yhden henkilön käyttämät sanat ja ilmaisut, on mahdoton. Kukaan ei voisi ymmärtää yksityisen kielen käyttäjää, koska kieli perustuu sosiaaliseen sopimukseen. Tavallaan kieli perustuu kieliyhteisön auktoriteettiin. Ja äidinkielen opettajat ovat tämän kieliyhteisön sertifioimia portinvartijoita. Turha yrittääkään, improbaturilla sisään. Hyvähyvä!

Englannistahan se tietysti tulee. Tosin sanakirja (Sanakirja!) antaa sanalle socialize suomenkielisen merkityksen sosiaalistaa, sopeuttaa yhteiskuntaan, siirtää tuotantovälineiden omistus… (well, you know). Sozialization on sosialisointi. Sociality, seurallisuus, tulee jo lähelle. Society tarkoittaa seuraelämää ellei peräti sosieteettiä, sellaista vähän hienompaa seuraa, seurapiirejä. Ja seurapiirissähän minä tämän sosialisoimisen ja seurustelun yhteyden kuulinkin. Mutta ehkä sosiaalisoida jo kävisi? Täytyy kai kysyä joltain demarilta. Tunnen kaksi.

Aina voi yrittää. Keksiä vaikka oma kieli jota vain oma rajattu kieliyhteisö ymmärtää. Lapset tekevät sellaista. Ja menevät sitten esittelemään kieltään aikuisille – jotka eivät tajua mitään mutta ymmärtävät sentään hymyillä. Jo olemassaolevan sanan merkityksen vaihtaminen toiseksi on kuitenkin luvatonta. Tai niin haluan ajatella – vaikka ne kieliyhteisön aivan korkeimmat auktoriteetit ovatkin kovin suvaitsevaisia. Olen kuitenkin ymmärtänyt että suvaitsevaisuus koskee uusien sanojen mukaan ottamista, ei olemassaolevien sanojen merkityksien vääristämistä. Sellainen on pelkkää laiskuutta.

Yksityinen kieli, tai laajemmin yksityiset totuudet ovat mielenkiintoinen ilmiö. Vaihtoehtoiset faktat, suoraan Amerikasta! Se, minkä on päästävä julkisuuteen, on aiheista kuumin. Yhdysvalloissa Fox ja Breitbart pitävät huolen, että Trumpilla ja hänen kannattajillaan on auktoriteettia mihin viitata. Suomessa löytyy MV-lehti ja muita. Mielihyväperiaate ulotetaan tosiasioihin asti. On niin voimaannuttavaa kun totuus ja epätotuus sekoittuvat ja sekoittuessaan näyttävät ihan samalta: painetulta sanalta. Tai telkkarilta. Väline on viesti. Totta vie.

Ollaan kuin sotatantereella. On moraalinen oikeus yksityiseen kieleen, yksityisiin totuuksiin. Niin on läpipoliittisessa (läpimedioituneessa) yhteiskunnassa, jossa jokainen päivä on taistelua tosiasioista ja arvoista. Ellen taistele, joudun ulkopuolelle. Tavallaan kyse on yrityksestä säilyttää kieliyhteisö, mutta sen on oltava minun (meidän) määrittelemä yhteisö. Totuus hyödykkeenä.

Ironinen epätarkkuus. Ilman sitä kanssakäyminen olisi mahdotonta. Tiedämme jo puhuessamme että käyttämämme kieli on epätarkkaa, merkitykset vinossa, mutta käytämme kieltä silti. Sosiaalinen sujuvuus edellyttää epätarkkuuden hyväksymistä. Kun annamme luvan itsellemme, annamme luvan myös toisille. Taustalla on ajatus täydellisen tarkkuuden vaativuudesta. Siihen ei pysty kukaan. Sosiaalistunut mieli on kyllästetty tiedolla ja tieteellä, jopa tieteellisin korrektiusvaatimuksin. Toistuvasti, suuren osan ajasta, puhumme ei-läsnäolevista asioista, joiden abstaktiotaso on korkea. Pakko saada löysätä.

Vanhuusiän ongelma

Työelämässä minua pidetään ikääntyneenä. Siirryn eläkkeelle 1.4.2021. Sen jälkeistä elämää en vielä hahmottele. Pitäisi kai keksiä joku vanhuusiän projekti, ettei individuaatio siirry parasta ennen -päivän tuolle puolen.

Vanhuusikä on vain uusi elämänvaihe. Näin kauniisti sen sanoo porvarillinen sivistysihanne. Jos elämän hyvä on siihenkin asti tullut ponnistellen, meritoitumalla, ei asia siitä muutu. Sivistysihanteen omaksuneelle vanhuusikä on se viimeinen rypistys. Ja sitten jotkut menevät ja lukevat ylioppilaaksi. Vanhuusiän sivistystavoite sen piti olla! Ei kai vanhuusikä voi olla mitään trauman korjaamista.

Tein kysymyksen opettajahuoneessa. Jos et tietäisi minkä ikäinen olet, et kuinka monta vuotta on takana ja kuinka monta tilastollista vuotta edessä, niin kuinka pitkään uskoisit vielä eläväsi? Oma tilastollinen lukemani on 17 vuotta, mutta voimiani tunnustellen voisin olla elämänkaareni puolivälissä. Missä on rituaali, missä sisäinen tunto, että olen siirtynyt viimeiselle kahdelle vuosikymmenelle?

Nuorelle ihmiselle kaikki on selvää. Aikuinen elämä hahmottuu kuin kaava-arkkitehdin pöydällä. Tiedät mitä sinulta odotetaan, odotat samaa itsekin. Elämänkaari on normatiivinen. Vanhuusikäinen sen sijaan on vapaa, eikä hänelle aseteta mitään normatiivista tehtävää. Paitsi että tämä kyllä minä vielä! Elämänpituinen hattara, joka osoittautuu koko taivaankannen peittäväksi pilveksi. Katumusta on kai mahdotonta harjoittaa reaaliajassa, toimintaansa katumuksen mukaan korjaten.

Vanhuusikäinen löytää itsensä sukupolvien ketjusta. Työelämässä opittu asenne siirtyy isovanhemmuuteen: velvollisuudet ja aikataulut sen mukaan. Mutta entä jos omia lapsia ei ole, ei siis lapsenlapsiakaan? Vanhenet vailla sukupolvista tarkoitusta? Yksinelävä vanhuusikäinen on kuin työtön: vailla sosiaalista funktiota.

Että koko elämä koettaisiin hyväksi täytyy elämän ja elämänihanteen vastata toisiaan. Normatiivisuutta ei näköjään pääse pakoon! Kuvittele paperilomake, jolle on kaavailtu kulttuurisesti tyypillinen elämä ja sen päälle oma elämäsi muovikalvona. Jos ne edes etäisesti muistuttavat toisiaan, olet elänyt hyvän elämän.

Hyvästä elämästä seuraa hyvä kuolema. Käsitteellisesti. Vimman jälkeen tyyntymys. Ilman valitusoikeutta. Kuoleman kanssa ei kannata ryhtyä sotaan. Ja sitten taas, eikö viha, katkeruus ja sen sellainen, viisaiden keskenkasvuisuudeksi määrittelemä, olisi paljon komeampi vaihtoehto. Lähdekin vihaisena, katkerana!

Jostain luin Jörn Donnerista. Jörn Donner on esimerkki kuoleman hyväksyvästä ja kuolemalle katkerasta ihmisestä. Ja kukaan ei kai epäile etteikö Donner olisi jo elänyt hyvän elämän! Niin, Donner on tehnyt kuoleman kanssa sopimuksen, että seitsemän vuotta työtä vielä, sitten saa tulla. Ja katkeruus sittenkin jää: miksi, oi kuolema, otat minulta pois tämän toimintakyvyn, joka on minulle niin paljon tyydytystä antanut!

Kuolemattomat

Kauppakeskuksessa kaksi kolmetoistavuotiasta poikaa kävelee ensin yhteen suuntaan mutta kääntyy ja vaihtaa gasellin askeliin takaisin tulosuuntaansa. Laihoja poikia, varteen on tullut pituutta viisitoista senttimetriä vuoden aikana. Yllättävien juoksuaskelien syykin selviää, rappusista on noussut samanlainen kolmetoistavuotias äkkikasvanut, heidän tuttunsa. Kaksikko juoksee siis pakoon häntä. Se on kuitenkin pelkkää leikkiä. Ei mitään vakavaa, poikamaista toveruutta vain, jossa tunteet vaihtuvat toisikseen sekunnin murto-osissa. Kolmetoistavuotiaiden tempomerkinnät ovat mitä ovat, mutta aina eloisasti.

Jos ihminen olisi kuolematon, hän olisi juuri tällainen kuin nämä pojat. Kolmetoistakesäinen suunnanvaihtaja. Ei niinkään mistään syvemmästä ystävyydestä vaan samankaltaisuudesta nauttiva tietämätön olento. Siis olisi parhaimmillaan juuri kuin nämä pojat, kolmetoista vuotta kuolemattomuuden ajatuksen varassa elänyt, sen varassa huippuunsa kehittynyt ihmistaimi. Kuluu vuosi tai kaksi, ja – niin, enää hän ei ole kuolematon. Kuolemattomuuden kesto on kolmetoista vuotta.

Muistanko itse, miten se tapahtui? Siirtyminen kuolemattomasta kuolevaiseksi? Muistan hämmennyksen. Liian pitkän karvan reidessä. Hmm, ja ne muut kehon muutokset. Omakuvan arvoituksen peilissä: minäkö tuo olen? Kolmetoistavuotiaaksi on saanut pitää itseään onnekkaana, ei edes kysy onko onnekas, koska tottakai on, mutta tulee hetki, jolloin tajuaa, että ehkä ei sittenkään niin onnekas. Kolmetoistavuotias ei vielä puhu, eikä siis koskaan käyttäisi sanaa ”haavoittuva”, mutta siltä, haavoittumiseltaan, kolmetoistavuotias suojautuu hakeutumalla samankaltaistensa seuraan. Se mikä on tähänkin asti ollut hänen turvansa, on hänen turvansa vastakin. Enää hän ei kuitenkaan vaihtaisi kauppakeskuksessa kulkusuuntaa. Sellainen kuuluu aivan toiseen elämään, jonka hän on jo unohtanut. Sillä niin kehitys etenee. Unohtamalla.

Minä tunnen nämä pojat, vaikka muutaman vuoden vanhempina, kuusitoistavuotiaina. Kolmetoistavuotiaana ensimmäisen kerran rikkoutunut maailmankuva on jälleen kokonainen. Kuusitoistavuotias taistelee aikuisten aseilla aikuisia vastaan. Viesti on, että et ole mitään, sinulla ei ole mitään.

Ymmärrys tulee niin kuin ymmärrys tulee. Nuoruuden linnoituksessa, pienin askelin, niin hitain muutoksin että näytät tänään samalta kuin eilenkin. Tuo mahtava itsekeksiminen: ihan itse täksi, joka olen.

Päivitys maailmanjärjestykseen

Pohjois-Korea on ydinasevaltio. Pohjois-Korea tulee aina olemaan ydinasevaltio. Kaksi tosiasiaa, joiden kanssa maailman on tästä lähin elettävä. Ei sen pitäisi olla edes vaikeaa, vakaampaa tai epävakaampaa kauhun tasapainoa on eletty seitsemänkymmentä vuotta.

Miksi sitten tällainen turha näytelmä, kahden ydinasevaltion johtajan tapaaminen? Väheksymättä tietenkään sitä, että tapaaminen kävi jo Pohjois-Korealle tunnustuksena siitä, että se on ja tulee aina olemaan ydinasevaltio. Eli jos jokin lopputulos tapaamisesta sittenkin oli, oli se tämä: 1-0 Pohjois-Korealle.

On näitä nähty ennenkin, johtajia jotka samaistuvat kansaansa. Narsistinen johtaja samaistaa kansan itseensä. Sitten nielaisee kansansa. Narsistinen johtaja on se, jonka läheisyydessä pelätään, kestääkö johtaja omia tunteitaan. Lipomiset ja kumarrukset sen mukaan.

Vakava neuvottelu, kaupankäynti, paljastuu siitä, että osapuolet tiedostavat oman kipupisteensä. Pohjois-Korean kipupiste on siinä, että se ei luovu ydinaseestaan. Yhdysvaltojen kipupistettä ei niin hyvin tunneta, mutta kukaan ei sentään kuvittele, että Yhdysvallat luopuisi ydinaseestaan. Sitä Pohjois-Korea kuitenkin tulee ehdottamaan, koko ydinaseettoman maailman muodossa. Toisin sanoen, neuvottelut täyttä hölynpölyä. Ja kaikki me joudumme olemaan mukana samassa hölynpölyssä, koska ydinaseeton maailma on ajatuksena kaunis. Hölynpöly on meillä verissä. Rakkaudellinen hölynpöly kuin valtava sieni, jonka alla suostumme suhtautumaan rakentavasti.

Hölynpöly, kipupisteistä irtautuminen. Tuonpuoleinen. Realismi, kipupisteistä kiinni pitäminen. Tämänpuoleinen. Tuonpuoleisessa utopistiset lupaukset vastaavat aivan yhtä utopistisia vaatimuksia. Siinä se, myös tulevien Trump-Jong-un -tapaamisten neuvottelutaktiikka, molemmat osapuolet pelastava hölynpöly, kuin kultasade joka lankeaa pääosan esittäjien ylle. Turvallinen tunne siitä, että tässä näytelmässä mitään ei sittenkään lunasteta. Ennen kuin esirippu laskeutuu voi tehdä juuri sitä, missä on parhaimmillaan, voi näytellä: omalle kansalle vahvaa johtajaa ja muulle maailmalle suurta rauhanrakentajaa. Kuin lapset, joille tämänpuoleinen ei ole vielä täysin valjennut. Kyllähän minä mutta kun tuo toinen ei.

Oi Amerikka, sinä kahtiajakautunut!

Oi Amerikka, sinä kahtiajakautunut! Kaikki asiat, joiden äärelle amerikkalaiset kokoontuvat rakastamaan, riitelemään, vihaamaan. Kaikki, minkä ympärille he kokoontuvat jakautumaan tasan kahdeksi, ei kolmeksi tai viideksi, moninaiseksi, ei siis ollenkaan vapaiksi ja yksilöllisiksi vaan aina kahdeksi!

Amerikka ja sen uskonnonvapaus – ja uskonnollisempaa kansakuntaa saa etsiä. Kaikki on uskonnollista. Aivan viimeisin esimerkki: tarvittiin korkein oikeus päättämään kiista, jossa kondiittori uskonnolliseen vakaumukseensa ja siis perustuslain ensimmäiseen lisäykseen vedoten kieltäytyi tekemästä homoparille hääkakkua. Ja nyt Amerikka on jakautunut tässä kysymyksessä.

Amerikassa kaikki on julkista. Voi hyvin kuvitella jonkin täysin yhdentekevän tapauksen, mutta kun tapaus henkilöityy, tapausta kommentoidaan, tapaus saa ruutuaikaa, tapahtuu että yhdentekevästä tulee elintärkeää. Yhtäkkiä yhdentekevä tapaus määrittää koko perustuslain kohtalon, kansakunnan kohtalon, yhteisön kohtalon, perheen kohtalon, ah, minun kohtaloni! Kaikki, ihan kaikki, muuttuu kohtalonkysymykseksi. Eikä kukaan missään nimessä halua hävitä juuri tätä kohtalonkysymystä.

Liioittelu on amerikkalaisilla verissä. Siksi kohtalonkysymykset. Miksi itsevarmat amerikkalaiset ovat niin epävarmoja, että kaikki muuttuu kohtalonkysymykseksi? Ensin ollaan itsevarmoja, esiinnytään varmasti, asenteet ja arvot varmoja – niin varmoja omista arvoista että oikein korostamalla korostetaan toisten oikeutta pitää kiinni omista arvoistaan! – ja sitten tapellaan, että kumottaisiin toisten arvot kokonaan. Pelätään, että minun arvoni kumoutuvat, jos toisten arvot voittavat juuri tässä nimenomaisessa kohtalokkaassa (yhdentekevässä) kysymyksessä.

Amerikka on objektivismiharhan vallassa. Arvoni voivat olla päteviä vain (edes minun arvojani), jos ne ovat objektiivisia, Jumalasta, perustuslaista, perinteestä, mistä lie ovatkaan, mutta objektiivisia ja siis kaikille yhteisiä, kaikkien arvoja. Mitä ihmettä, objektivismia individualismin maassako?

Amerikkalaiset vihaavat ja tekevät sovinnon. Amerikkalaisten viha ja sovinto ovat Jumalalta kaikkinensa, Jumala se, joka avaa amerikkalaisten väliset solmut, Jumala se, joka samanaikaisesti vihaa ja tekee sovinnon. Siksi myös amerikkalainen vihaa ja tekee sovinnon samanaikaisesti. Ja auta armias jos minun on hävittävä juuri tämä kohtalonkysymys: silloin en voi tehdä sovintoa, koska olen hävinnyt, vain voittajana voin vihata ja tehdä sovinnon, häviäjänä voin vain vihata, mutta kenen kanssa minä teen sovinnnon nyt kun olen hävinnyt! Voin lähestyä sinua, häviäjä, ja tarjota sinulle sovinnon käteni, että anteeksi, myös minun oli pakko vihata, koska sinä olit väärässä, mutta nyt voimme olla ystäviä jälleen, reilu peli eikö, mutta oi Jumala, nyt minä sitten kuitenkin hävisin ja tuo toinen tulee ja tarjoaa minulle sovinnon kättään! Ja katso, sovinto jää tekemättä.

Me imagonrakentajat

Hyvä veli -hengen voimalla ja pienestä rahapalkkiosta kävimme heittämässä lyhyen setin Erämessujen avajaisissa.

Uramontiellä moottoriparaati alkoi jo aamupäivällä. Katselin ikkunasta. Rauhallista katsottavaa se olikin, kävelyvauhtia. Julkistakin kyytiä olisi ollut tarjolla, mutta messuteemaksi oli valittu suomalainen metsäkaipaus, joten vieraat olivat aivan oikein päätelleet että juhlaan pitää kai sitten saapua ihan omin avuin. Asenne on tullut tutummaksi lintubongareilta, jotka saavat kännykkään viestin että nyt on kuulkaa nähty sulttaanikana, äkkiä tänne, niin lähdettävähän se on, vaikka matkaa olisi puoli Suomea. Omalla autolla satakuntalaiseen kaislikkoon tai hämäläiseen harjukaupunkiin, se olkoon aina luontoa rakastavan suomalaisen ylimpänä käskynä.

Messuisäntä saa kassaansa helpottavaa täydennystä, sillä messualueen tienvarret ja niittyaukeat ovat täynnään laittomasti pysäköityjä nelipyöräisiä. Puistoteillä ajetaan kuin ei mitään. Minäkin suostuin siirtymään ojan pientareelle, kun oli sen verran kiukkuinen ukon naama ratin takana. Eli niillä oli luontoihmisillä joku poikkeuslupa, ei siis mitään sakkoa ollenkaan pysäköinnistä, asetelma vähän sama kuin Amerikan uudisasuttajilla, että tuossa edessänne avautuu neitseellinen maa, ottakaa ja lähtekää – ja vielä kerran ottakaa: PAM! Tälläkin kertaa maan neitseellisyys oli vähän niin ja näin, riihimäkeläistä puistokaavaa lähinnä, ympärillään omakotiasutusta, mutta sieltä puistokaavasta nyt sopi kuitenkin itse kunkin paaluttaa itselleen ikioma parkkiruutu, jos siinä nyt sitten ei jo joku toinen ollut. Mutta ei mitään, pitää ymmärtää, pitää ymmärtää. Edellisillä juhlilla, kaksi vuotta sitten, jokamiehenoikeuksia oli tulkittu niinkin, että talon täytyy olla autio, eli ei nelipyöräistä kulkuvälinettä omasta takaa ollenkaan, joten siihen sitten, minun yhden auton pihaani.

Tuulista oli, uimalassa harjun päällä. Vedettiin ensin Kivi-Sabbath-tuotannosta Metsän poika-Paranoid. Perseelleen tietysti, ei oltu harjoiteltu. Mentiin siitä sitten hetkeksi sivummalle häpeämään. Sillä välin palkittiin Suomen pystykorva Essi vuoden eräkoirapalkinnolla – ”hausta, haukusta ja sosiaalisuudesta”, kuten kerrottiin. Eli Essi on lintukoira. Kiertopalkinnoksi Essille ja sen omistajille lähti metsästystorvi. Kun Essi oli talutettu pois, altaan reunan valtasivat jälleen Ritarit ja Meill’ on metsässä nuotiopiiri. Laulu niin selkäytimessä, että kertosäkeeseen sopi eräväenkin yhtyä. Vaan eipä nyt kukaan yhtynyt kehenkään vaikka parhaamme tehtiin. Vt. Directus cantus seisoi kymmenen metrin päässä laiturilla (JL-laiturit) ja piirteli oikealla kädellään marssin nelijakoa vasemman käden ollessa tiukassa nyrkissä kestoforten merkiksi ja me varsinaisen laulutyön hoitaneet päättelimme sitten noista kaukaisista käsien liikkeistä kuka mitäkin, enempi ihan omiamme. Keikan jälkeen joku tuli kiittämään, mutta niin ne aina tulee.