Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Kun suuret kaatuvat

Iso-Britannian kansanäänestys EU:n jäsenyydestä, Yhdysvaltojen presidentinvaalit, Katalonian äänestys itsenäisyydestä. Jo näitä ennen Kreikan pikakansanäänestys velkaehdoista. Listaa olisi helppo jatkaa. Populismin yllyttämänä aikuiset ihmiset eri puolilla maailmaa ovat sännänneet uurnille vanhan vallan kaatamiseksi.

Ylläolevat ovat hyviä esimerkkejä siitä, että populismiin mieltynyt äänestäjä ei ajattele seurauksia. Riittää, että vanha valta saa nenilleen, aikaperspektiivi on korkeintaan vaali-iltaan ja seuraavan päivän otsikoihin.

Hyvin suunniteltuhan on puoliksi tehty. Länsimaisessa käyttäytymistieteessä elää sitkeä oletus rationaalisesta valitsijasta. Valitsija, on hän sitten lihatiskillä, pankissa tai vaalihuoneessa, on jo sitä ennen kotonaan vertaillut ja löytänyt itselleen parhaan vaihtoehdon, jonka hän sitten ei paljon muuta kuin menee ja toteuttaa: sinne lihatiskille, pankkiin tai vaalihuoneeseen. Rationaalisuus on vahvimmin samaistettu yksilön itsekkyyteen. Itsekäs yksilö haluaa valita itselleen parhaan vaihtoehdon. Myös oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa haikailevat yksilöt sopivat tällaiseen itsekkään yksilön malliin. He haluavat maailman, jossa myös heidän itsensä olisi hyvä elää.

Käyttäytymistieteen teoriat sikseen. Tosielämästä, ja vaalihuoneista varsinkin, rationaalinen yksilö on kadonnut jo aikaa sitten – jos siellä sellaista on koskaan ollutkaan. On aivan liian vaivalloista ottaa selvää, mitä vaaleissa ehdokkaina olevat edustavat, mitä asioita ajavat, ja sitä paitsi, nehän kuitenkin valehtelee. Ne nimittäin valehtelee. Eniten valehtelevat ne, jotka lupaavat kaataa vanhan järjestyksen. Innostus vanhan järjestyksen kaatamisesta ennakoi vaali-iltaa ja sen iloja: on riemullista, kun suuret kaatuvat suorassa lähetyksessä. Jatkot aamun lehdessä.

Mainokset

Pelastakaa Riihimäki!

Menin Riihimäen teatteriin, siellä on Orvokki Aution Pesärikko. Lippua minulla ei vielä ollut, mutta eikö niitä saa suoraan luukulta, niin olen oppinut? Asetuin siis jonoon, joka ei ollut jono ollenkaan vaan olin ihan ainoa. Lipunmyyjä, kolmekymppinen mies, olisiko näyttelijöitä itsekin, otti parhaillaan varausta vastaan, mutta se oli puhelimen välityksellä. Kello oli kymmentä vaille esityksen alku ja nojailin tiskiin, odotin asiakaspalvelun pienintä yhteistä jaettavaa: ”Anteeksi, ihan kohta.” Puhelu kuitenkin kesti, ja sivukorvalla varmistuin, että puhelinvarausta siinä vastaanotetaan, mutta tuskin tähän iltapäivän näytökseen johon minä olin tullut, varausta tehtiin johonkin myöhempään, ehkä illaksi. Ei mitään, minähän odotin, katselin ympärilleni, lämpiö täynnä ikääntyviä ja ikääntyneitä, mutta ei näytös loppuunmyyty ollut. Ja minä, huono jonottaja, huono odottaja, odotin ja odotin. Odotin vähän lisää. Omanarvotunnostani siinä ei ollut kyse, jostain muusta, ehkä en edes halunnut teatteriin. Sitten sain kyllikseni: ”Toiseen kertaan.” Lähdin pois. Kukaan ei jäänyt kaipaamaan.

Riihimäki. Suomihan on näitä täynnään, maakuntien kaupunkipahasia, jotka pitävät kiinni kulttuurisesta omavaraisuudestaan. Riihimäki on saanut myös tunnustusta, vuoden teatterina 2017. Tunnustus annettiin jo etukäteen, vuoden 2016 puolella, joten ei se palkinto vuoden 2017 työstä voinut silloin olla, päinvastoin, kulttuuri- ja aluepoliittinen kannanotto, että suosikaa ja kannattakaa nyt, hyvät ihmiset, omianne, ja käykää katsomassa ja kuuntelemassa tarjontaa, mitä sitten tarjolla onkaan. Asenteeni teatteriin lähtiessä oli siis vähän sellainenkin. Halusin suosia, kannattaa.

Riihimäki. Kun lauantaisin kävelen Riihimäen keskustan (tulen Hyvinkäältä), en näe ketään. Kaupunki kuin tuhatvuotinen tyhjä uni. Rakennukset parhailla paikoilla rapistuvat, ihmiset syntyvät sellaisiksi. Kaupunki vailla toivoa ja tulevaisuutta. Hämeenkadulle nousi kerrostalo, siinä pieniä yksiöitä ja kaksioita, oikea sijoittajien unelma, mutta toistaiseksi sähkövalo tulee vain muutamasta asunnosta keskikerroksissa. Piha on keskeneräinen, vuoden talon valmistumisen jälkeen yhä työmaana. Ymmärsinkö oikein, että pihaan nousee toinen – toinen talo, uusi mutta valmiiksi autio?

Ystäväni sanoo, hän on linkolalainen, että ihmisen suurin rikos on lisääntyä, mutta minä katselen mieluummin kasvavia kuin kuolevia. Lisääntykää, riihimäkeläiset! Maahanmuuttajat eivät meitä yksinään pelasta, jos kerran suomalaiset tekevät yhden lapsen ja senkin kolmekymppisenä, järkevinä kuin viisivuotissuunnitelman. Ehkä tarvitsemme uuden jälleenrakennuskauden. On kuviteltava kuin viimeiset viisikymmentä vuotta olisi ollut ikävä kokemus. Eihän siitä oikeastaan seurannutkaan mitään hyvää, nythän se nähdään, hyvinvointia vaan, bruttokansantuotteena laskettavaa onnea. Samoin kuin sota-aikana, kuin sodan jälkeen, sukupuolten on iskettävä kiinni, paljonko se nyt nuorelta ihmiseltä vaatii? Eli kaikki pikana vaan: pano, raskaus, avioliitto! Lihat yhteen kuin hengenhädässä, Riihimäen vuoksi, Suomen vuoksi. Ja ihan ensimmäisenä: eikö joku voisi jo ostaa sen tontin siitä Asemakadunmutkasta? Onko se se monttu siinä vai mikä – tontti myytävänä montussa, hyvässä montussa, on mainittava – montussa vanha kaivo, kaivosta on joku joskus hakenut veden, kaivo ollut sen jonkun pihassa, montusta puuttuu enää vain talo, eli siihen monttuun talo nyt ja taloon perhe! Sittenkin: joku mamu, hei? Kantaisäksi ja -äidiksi?

Persoonan elämää?

Olenko persoonani vai elämäni?

Freudilla on seuraava ja varsin selväkielinen määritelmä neurootikon eheytymisestä: että hän oppii tulemaan toimeen itsensä kanssa. Ole se, mitä olet. Siedä. Hyväksy. Itsesi.

Entä ulkomaailma ja sen peilaus? Kukapa olisi immuuni ulkomaailmalle? Eikö ulkoisen maailman käsitys minusta ole aivan yhtä tärkeää kuin oma käsitykseni itsestäni? Vain lujin narsisti onnistuu suojaamaan itsensä ulkomaailmalta. Olkoon, että narsismi on lapselle kehityksellinen suoja, jonka hän tarvitsee aikuistuakseen, mutta myöhemmin se on aikuisuuden nimissä hylättävä.

Miten persoonan kehitys oikeasti kulkee, on toinen asia, ja kehityksen tie näyttääkin kehämäiseltä, narsismin, suuren tyydytyksen, uhka aina houkutuksena. Eikö olekin niin, että lähetämme maailmalle toiveita, kuin suljettua kirjepostia, meidän itsekään tuntematta sen sisältöä, paitsi että ne ovat kuin narsismia huokuvia koepalloja maailmalle. Kyllä – tai ei – olet juuri tuollainen. Ja jos maailma ei vastaa ollenkaan, niin jotkut ryhtyvät radikaaleiksi. Perkele, joko näkyy!

Olen (liian) pitkään elänyt toiveen varassa, että olisin jotenkin erityinen. Se on minun narsismiani, ja samalla helpoimmin loukattavissa oleva puoleni. Selvä se, että maailma ei ole koskaan tunnustanut erityisyyttäni. Maailma antaa vain vähän, kiistää. Siksi olen ulkoisen maailman kanssa elänyt kuin hälytystilassa: sivallus tulee koska tahansa poskelle: et ole! Liioittelen toki vähän, muistelen henkisesti jo-selätettyä, mutta totta se on, tunnistan jäänteen erityisyyden toiveesta edelleen. Jospa sittenkin! Ja jos ei aivan vielä(kään), niin kenties joku päivä, jos oíkein ponnistelen, tai pienen pieni meteoriitti putoaa taivaalta keskelle päätä, muuttaa synapsien järjestystä, mutta jättää miehen onnekkaasti henkiin. Kuin taivaallinen lobotomia.

Minä olen persoonani. Se on se, johon voimakkaimmin tahdon samaistua ja samaistun. Neuroottinen keskeneräisyyteni.

Elämäni, oma elämänkaareni, on minulle jo ulkoista maailmaa. Tarkastelen elämääni ja kysyn, että minunko se on? Tämä tällainen, vaatimaton, vain vähän tyydytystä tuottava elämä? Eikö erityiselle persoonalle kuulu erityinen elämä? Toisin sanoen, vaatimaton elämäni ei ole onnistunut murtamaan toivettani erityisestä persoonasta. Sellaisesta persoonasta, joka saa ja jolle annetaan, kaikki hyvä ja herkut kuin tarjottimella, ilman suurempaa vaivannäköä.

Ihmisellä ei ole parempaa todistusta persoonastaan kuin elämänsä. Herkkyysiät ovat olleet ja menneet, tuskin saan enää mistään uutta kehitysimpulssia. Voin jo sanoa, että tällaisena pysyn loppuun saakka. En muutu, elämäni ei muutu. Timo Airaksinen kirjoittaa, että vanhuus on siitä erikoinen ikäkausi, että kukaan ei muistele vanhuuttaan. Kaikkien ikäkausien tapaan myös vanhuus eletään ensimmäistä kertaa, mutta muista ikäkausista poiketen vanhuudesta ja sen virheistä ei voi ottaa oppia.

Elämä on. Tarkoittaa, että eletty elämä on paras todiste persoonasta. Jälkimmäinen edellisen kuva. Älä siis katso peiliin, peili on tyhjä. Katso elämääsi. Subjekti löytyy elämän sisältä. Persoona, muka elämää toteuttava minä, on fiktiota.

Sanojen ravintoa

Olen kolme päivää lukematta, enkä ole enää lukija. Seitsemän päivää kirjoittamatta, enkä enää kirjoittaja, blogisti. Joko lukijan ja kirjoittajan identiteetit ovat tärkeitä tai sitten vain tarvitsen sanoja.

Mieleni on muodostunut sanoista, käsitteistä. Niin on, jos lukee. Lukee koko ikänsä päivittäin niin kuin syö ja hengittää. Tietenkään en lue paljon, ainakin jos vertaa himolukijoihin, mutta ”olla himolukija” on enemmän identiteetti kuin tarpeeseen perustuvaa toimintaa, kuten puolestaan on sellaisen kohdalla, jonka on saatava sanoja joka päivä. On vielä lisättävä, että saatava kirjallisia sanoja, ei mitään uutislehtien silppua, joka tekee vain levottomaksi. Uutislehtisanat ovat moralismia kaikki tyynni, silloinkin kun moralismi (intressi) piilotetaan. Kun uutislehti yrittää palvella kaikkia, se ei palvele ketään.

Psykoanalyysistä tunnen käsitteen reverie. Yksilökehitys alkaa äidin rinnoilta. Äiti ja Lapsi, Lapsi ja Äiti. Tuoksujen, katseiden ja kosketusten vuorovaikutusta, elämäntaival alkaa siitä. Lapsen ja äidin molemminpuolista heijastelua toinen toisensa syvimmistä tunnoista, siitä mille ei löydy edes sanoja. Tai ei löydy yhteisiä sanoja, koska sanat ovat toistaiseksi vasta toisella osapuolella. Kyse on vuorovaikutuksen oikeasta ajoituksesta, ravituksi, siis ymmärretyksi tulemisesta. Tällainen tämä maailma kuule on, parhaimmillaan. Kun äiti omaksuu roolinsa kokonaisena, ottaa sisälleen, myös lapsi ottaa omansa.

Taiteilijoista sanotaan, että he pyrkivät (pakottavalla taiteen tekemisellään) kuromaan umpeen (oman itsensä) varhaisen lapsen ja äitinsä välistä kuilua. Koskaan myöhemmin ero kahden ihmisolennon välillä ei ole niin pieni, kuin oli silloin. Ehkä taiteilija muistaa rinnoilla olemisen, reverien, parhaat hetket? Että nuo hetket olivat luovia hetkiä, joiden korvikkeeksi ei kelpaa se, mitä viihdeteollisuudella ja siis viihdytetyksi tulemisella on tarjottavana. Päinvastoin, taiteilijan on itse itsensä synnytettävä.

Toinen ihminen on aina pettymys. Sen, mitä haluan, sitä ei toinen koskaan voi antaa. Melkein kauhea ajatus, että oman itsensä kanssa on paras. Sellaisen periaatteen voivat omaksua vahvimmat, tai sopivasti rikkoutuneet. Toimintakyvyn tulee ainakin säilyä. Korkean toimintakyvyn, on lisättävä, koska luovan ihmisen on toimittava yksin. Kirjoittajan ainakin.

Kun lukee tai kirjoittaa, joutuu laittamaan kaiken muun sivuun. Siirtämään tarpeentyydytystä. Koko ajanhan sitä haluaa jotain muuta. Että tekee mieli, osuva ja tosi ilmaus. Mutta kirjoittava, sitten kun on saattanut kirjoittamisensa alkuun, voi päästä ajattomuuden flow-tilaan, jolloin ei laita enää mitään sivuun, vaan kirjoittamisesta on tullut asia itse. Kirjoittaminen on reverie-tapahtuma rekonstruoituna ja hyvin kaukana lapsen vaativuudesta, joka on tyynnytetty alkuperäisessä reveriessä ja joka – alkuperäinen reverie – saavutetaan aikuisuudessa omalla työllä. On kuin olisi nostanut tarpeentyydytyksensä tasoa, eikä alemmas ole enää tulemista.

Robottiautojen etiikkaa

Kun yritän kirjoittaa Hesarille, mutta saada mukaan myös omaa persoonaani, syntyy sekasikiö. En edes lähettänyt.

HS (17.9.) ennakoi robottiautoetiikkaa. Miten ohjelmoida robottiauto tilanteessa, jossa henkilö- tai omaisuusvahinkoa ei voi enää välttää?

Ennen kuin olemme robottiautojen kehityksessä niin pitkällä, on syytä kysyä robottiautojen – noiden itseliikkuvien automobiilien – etiikkaa laajemminkin. Miksi robottiautoja ylipäänsä?

Nykyajan kriitikko sanoisi, että robottiautot eivät ole mitään uutta, päinvastoin; sitä samaa vaan – tätä helppoa elämäämme, kaikkialle tunkeutuvaa mukavuudenhaluamme. Filosofi Georg Henrik v. Wright epäili teoksessaan Ajatus ja julistus, että ihminen voi saada kyllikseen myös turvallisuuden tunteesta. Liian pitkään turvallisuutta koettuaan ihminen turhautuu.

Kaikki uutuudet tuovat mukanaan tunnettuja tuntemattomattomia, keksintöjen ennakoimattomia seurauksia. Muistelkaamme vain internetin alkuaikoja. Voi sitä intoilua demokratian vahvistumisesta, vallankäytön läpinäkyvyydestä! Nyt kanssakäymistä välittää jäynästä jo alkunsakin saanut sosiaalinen media, sen lattea peukutus, vihapuhe. Kun kaikki ovat tuottavinaan sisältöä, kukaan ei ota sitä vastaan.

Kuin robottiauto viisas näkee eteen ja taakse. Von Wright lanseerasi käsittten teknologinen imperatiivi. Von Wrightin mukaan teknologian kehityksessä se, mikä voidaan toteuttaa, myös toteutetaan. Emme vain voi sille mitään, että uusi lumoaa ja kauhistelemme vasta jälkikäteen sen seurauksia. Tietty katumuskin näyttää kuuluvan hölmöyteensä ihastuneen nykyihmisen kruunuun.

Robottiautot eivät ainoastaan kuljeta turvallisesti. Onhan selvää, että robottiautot varustetaan viimeisen päälle, viihdekeskuksiksi. Sitten meillä on koko kolminaisuus: koti, kesämökki ja kuljetuslaite. Sama elämisen malli alkaa hallita kokoaikaisesti. Vaikka kuulemme jo toki myös bisneksen haistavien vempainmiesten äänet. Kun kädet ja mieli vapautuvat ohjaimissa olosta, voi matkalla olon käyttää hyödykseen, tehdä töitä, lukea kirjaa. Seurustella! Itse epäilen, että siirrymme vain syvemmän epätoden äärelle. Datakypärä päähän ja virtuaaliseen maailmaan, kunnes tietokone ilmoittaa, että mummola näkyy jo. Eikä sitten muuta kuin ensimmäiset heipat ja halit pelkin hologrammein. Tai miksipä ei, että koko tapaaminen järjestetään niin? Kuin etäkokous.

Eli lisääkö yksityisyyttä, henkistä tyhjyyttä? Sitäkö tarvitsemme? Ja tässäkin von Wrightilla on sanansa sanottavana. Ihmisen tarve on jotain aivan muuta kuin hänen halunsa. Tarve se, jonka tyydyttämistä ilman emme voi elää.

Ei kollektiivia

Minulla ei ole uskonnollisia tai muita kollektiivisia tunteita ollenkaan. Kollektiivisilla tarkoitan isänmaallisia tai ns. aatteellisia, tietylle viiteryhmälle yhteisiä arvoja. Siitä tyypillisimpinä poliittinen suuntautuneisuus, vasemmistolaisuus, vihreys, oikeistolaisuus jne.

Kollektiivitunteiden puuttuessa jää aika vähän, mikä elähdyttäisi minua. Uskonto ei tietenkään elähdytä, koska sisäinen vakaumukseni, että jumalaa tai tuonpuoleista ei ole olemassa, on vahva. Kuvitelkaamme vaikka sellainen tilanne, että kasvavalle ei koskaan välitettäisi kulttuurista perintöä uskonnosta, sen instituutioista ja metafyysisistä oletuksista. Kukaan ei koskaan myöskään kertoisi kasvavalle uskonnollisista elämyksistään. Olen aika varma, että vähitellen uskonto historiallisena ja institutionaalisena ideana kuolisi pois. Sitten menisi uskokin. Uskonto (instituutio), usko (sisäinen vakaumus), ei ole mikään sisäsyntyinen elämys. Minä en tarvitse sen parempaa todistusta jumalan olemattomuudesta.

Kun katson urheilua – seikka joka elähdytti minua nuorempana – jännitän kyllä suomalaisten puolesta, mutta en pidä tunnettani isänmaallisena. En siis kutsuisi jännitystäni isänmaallisuudeksi. Jos Suomi pelaa huonosti, olen aika valmis hylkäämään Suomen. Suljen television, koska katsominen ei viihdytä. Samaistun yhä Suomeen, mutta kokemus jää latteaksi. Nykyään minulle riittää, että Suomi pelkästään pärjää isompiaan vastaan, se on jo ihailtavaa. Penkkiurheilijana olenkin omaksunut realiteetit: kunniakasta häviötä saa kutsua torjuntavoitoksi.

Nuorempana minulla oli jokin höttöinen vasemmistolainen samaistus, mutta en koskaan artikuloinut, en osannut ilmaista, mihin se perustuu (että olen työvenluokasta?). Vasemmistolaisuus, se että vasemmistoa (demareita) on kiittäminen hyvästä yhteiskunnasta puolestaan on pelkkä tosiasia. En ole ylpeä vasemmistosta siksi.

Olen luonnollisesti menettänyt elinvoimaani, koska tunteeni ovat heikentyneet. Voi olla, että perhe-elämän ja rakkauden puuttumisella on jotain tekemistä elinvoimani heikentymisen kanssa. Elän pelkästään tahtoni varassa (minulla on ”päiväohjelma”, se, mitä on saatava suoritetuksi), en tunne-elämysten. En odota mitään. Rakastava (rakastava laajassa merkityksessä) puolestaan odottaa, sillä rakkaus on valmiutta elää toisten puolesta ja hyväksi. Minä en elä minkään tai kenenkään hyväksi. Edes Facebookissa en koskaan jaa mukavia kokemuksiani, koska minulla ei ole mukavia kokemuksia.

Nuorena odotin viikonloppua ja sen ns. elämyksiä. Nuorena eläminenhän on toteutumattomuutta, siis toiveita. Nuori ihminen ei tiedä kuka on, joten hän jaksaa pitkään uskoa, että elämällä on jotain hyvää tarjolla – vaikkakaan ei aivan vielä. Ja voiha käydä, että sellaista päivää ei koskaan tulekaan. Jo nuorena aikuisena voit kuolla pystyyn kuin puu, olet puuna ehkä kataja, pitkäikäinen ja kitulias eläjä. Kestät kaiken, paahteet, sateet ja tuulet. Kun tapaat muita ihmisiä, huomaat, että turvavälisi on jälleen kasvanut, kolmeen metriin. Kunnioitus on niin suurta.

Kieltä, kelloa ja kalenteria

Minulla on ollut elokuusta lähtien opetusta myös maahanmuuttajille. Enimmillään viitisentoista vasta tullutta vailla suomen kielen taitoa. On aikuisikäisiä Syyriasta, Irakista, Afganistanista ja niin edelleen. Arabia yleisin oma kieli. Eli islaminuskoisia pääosin, maailman kriisipesäkkeistä. Kriiseistä emme tosin koskaan puhu, koska nyt kun te olette täällä, se ja vain se olkoon yhteinen tosiasiamme. Sopeutuminen, ja kuten koulutuksen kielessä sanotaan, kotoutuminen, alkaa opettelemalla vastaanottavan maan kieltä. Tämä tässä on kynä. Ky-nä. Niin, ja nämä ovat meidän kirjaimiamme.

Peruskoulutusta on vaihtelevasti. On joitakin, jotka eivät lue tai kirjoita edes omalla äidinkielellään. Aina ei tunneta viisarikelloa tai numeroitakaan. Peruslaskutoimitukset vaikeita. Hämmentävää, että vaikkapa kymmenen miinus neljä (10-4) voi olla jo sen tason abstraktio, ettei sitä vailla yleistä ja yhtäläistä koululaitosta opita jo elämäntavassa. Ei niin nimittäin aina opita. Eihän muuta tarvitse kuin paistaa kymmenestä kananmunasta neljä ja todeta, että kuusi jäi. Jää.

Elämäntapa ei välttämättä opeta kellon tuntemiseenkaan. Kai se on niin, että aurinko nousee ja laskee, kuu kasvaa ja vähenee, niiden mukaan sitten rukoukset, paastot ja syömiset, muut uskonnon määräämät käytännöt. Kuukauden ensimmäinen päivä on silloin, kun uuden kuun sirppi näkyy ensimmäisen kerran. Ja vuorokausi alkaa edellisen illan auringonlaskusta. Uskonto ja sen myytit, ei opettaja koulussa tai pomo työpaikalla, määrittää vuorokaudenajat ja vuodenkierron. Islamissa kaikki aika on jumalalle. Me gregoriaanisen kalenterin sisäistäneet puolestaan annamme yhden puolen ajastamme keisarille eli työnantajalle ja toisen puolen jumalalle eli itsellemme. Islam taas on ihan sananmukaisesti alistumista jumalalle ja sharia-laille.

Meidän aurinkokeskeinen gregoriaaninen kalenterimme on siitäkin helppo, että se paaluttaa pyhien paikat, kaikki on omilla ja tutuilla paikoillaan. Pientä vaihtelua, sentään. Ja EK yrittää viedä helatorstain. Muslimien kuukalenterissa jopa ramadan siirtyy, joten siirtyvät myös juhlat. Tai Ramadanhan on kai juhlaa sekin, koska paasto jos mikä on jumalalle alistumista.

Joskus kalenterimme vähän törmäävät. Meillä lepopäivä on sunnuntai, heillä perjantai, joka taas meillä on työpäivä. Siitä ei vielä ole ollut erimielisyyttä. Mutta siinä missä joulu on meidän suurin pyhämme, heille suurimmista suurin on ramadanin päättävä Id al-Fitr ja toisena suurena, ja kuten minullekin valkeni tässä viikolla, perjantaina alkanut nelipäiväinen Id al-Adha. Ei mitään, samaa abrahamilaista juurta ollaan kaikki, juutalaisuus, kristinusko ja islam, mutta nyt nämä islaminuskoiset vänkäsivät juhlastaan sen verran tarmokkaasti, että jouduin antamaan opiskelusta etäpäivän. Että juhlikaa nyt sitten. Tehdään tunnit takaisin myöhemmin. Eli niin se vain on, että joudun paukuttamaan tätä ”keisarillista” työelämän kalenteria ihan tosissani. Suomalaiseksi tuleminen ei onnistu ilman säännöllisiä ja noudatettaviksi tarkoitettuja tulo- ja lähtöaikoja. Meidän – ja tästä lähin myös teidän, kuulkaa, uussuomalaiset! – elämämme kulkee kuin raiteilla, sillä niin määräävät teidänkin kotouttamisenne kolme suurta, viranomaisjumalia oikein: sossu, työkkäri ja kela!