Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Sikariklubi kokoontuu

Sikari-klubin ilta Hanskilla. Isäntä itse, Jouni, Olavi ja minä. Olavi oli ostanut laivalta kuubalaisia, Hanskille ja Jounille tuliaiset. Minä en enää polta, saan punkusta ja sikarista flimmerin. Jouni toteaa puoli senttiä imettyään, että sikari on vähän kostea, vaikka vetää hyvin ja savut ovat pehmeät. Pehmeät savut tai ei, mutta ilma sakenee, Hanski on jo valmiiksi avannut parvekkeen oven ja laittanut lämpöpumpun päälle. Naku, naku, naku, se sanoo. Sikarit loppuvat, eivät aivan pian, sillä kun Olavi lopettaa omansa, aikaa on kulunut kaksi tuntia. Punkkua on pöydässä kolme pulloa ja kahden litran pänikkä. Minä lopetan kolmen lasin jälkeen juomasta, mutta kolmikko, minua paljon lahjakkaampia juomamiehiä, jatkaa tuttuun tapaansa. Ei siis huolta, kaikki avattu menee kyllä, mitään ei jää. Minun on enemmän nälkä kuin jano, napsin siivuja Parman kinkusta. Hanski on muistanut minua myös gluteenittomalla leivällä.

Olavilla on ollut terveysongelmia, nyt ei ole kuitenkaan ruusua, mutta jotain muuta vaivaa, jalkaterä turpoaa. Jouni katsoo Olavin kenkää, että onko se toista isompi, mutta Olavi kiistää, ei nyt mitään norsun jalkaa sentään. Jounilla itsellään on keuhkoahtauma ja Hanskilla polvi rikki, minulla flimmeri ja sen sellaista, keliakia. Keski-ikämme taitaa olla 62 vuotta, kun sen nyt lasken. Puhumme vastakuolleista, Pirjosta ja Arskasta. Hanski on loppuvuodesta tehnyt Arskasta haastatteluvideon, mutta emme me sitä katso. Pirjosta mainitaan yksityisyyttä varjeleva elämäntapa ja kodissa vallinnut boheemisuus, joka paljastui ystävillekin vasta kuoleman jälkeen. Niksuakin aprikoidaan. Niksulla on kaikki aina järjestyksessä. Ja ympärillämme, Hanskin työtilassa, täällä ullakolla vallitsee tarkka järjestys, taiteilijan työkalut löytyvät tarkasti omilta paikoiltaan.

Alkaa maailmanparannus. Kunnallisvaalit lähestyvät, kerron iltapäivällä tavanneeni vihreiden ehdokkaan, jolle ihmettelin, mikä mahtaa kuntatasolla olla se varsinainen vihreä teema. Hiilivapaa Hyvinkää, kuulemma, joskus vuonna 2030.

Hanski alkaa puhua kommunismista. Siirtyy sitten puhumaan talostaan, jonka tontista omistaja ottaa kolmen tuhannen euron vuosivuokraa. Pohdimme siis ansioituneisuutta, vaikka tässä tapauksessa sen puutetta. Millä ihmeen oikeudella ihmiset, jotka ovat perineet omaisuutensa, kuten nyt Donnerit hyvinkääläistä maaperää, vuosikymmenestä toiseen pakottavat tonttitorpparinsa maksamaan vuokraa haluamatta myydä sitä talonomistajalle? Hanski on sitä, tontin ostamista, joskus ehdottanut, mutta eipä vaan onnistunut. Donner nosti vuokran päinvastoin korkeammaksi. Hanski kertoo malliesimerkin omasta elämästään. Hänellä on pihapiirissä saunamökki ja sen yhteydessä pieni asunto, jossa edellinen vuokralainen sai asua samaa vuokraa maksaen vuosikymmenen, Hanski oli sopimuksen tehdessään jo luvannut, että hän ei sitten vuokraa korota ollenkaan. Vuokraisäntänä oleminen uhkasi lopulta käydä tappiolliseksi.

Trumpista puhutaan, totta kai. Hanski sanoo, ettei Trumpille pidä nauraa, että vitsailu on tyhjää ja turhaa, mistä olen samaa mieltä (nauru Trumpille on voimattomien naurua). Trumpin kannattajat ovat nostalgikkoja, kulta-ajan kokenutta työväkeä ja heidän jälkipolveaan, joka on globalisaation myötä pudonnut kelkasta. Vuosikymmeniä Amerikka hyötyi teknisestä ylivertaisuudestaan, mutta nyt työ tehdään aivan yhtä hyvin ja halvemmalla muualla. Mutta miten menestys ja edistys jakautuisi mahdollisimman tasaisesti, niin että suhteellinen hyvinvointi ulottuisi Afrikkaan, Intiaan ja joka puolelle, ilmastonmuutos ja liikakansoitus huomioiden? Olavi kertoo, että sähköauto keksittiin jo 1800-luvulla, mutta sitten tuli öljy, polttomoottori ja Ford. Jouni kertoo, että ihmisiä oli 1800-luvun alussa alle miljardi. Minä kerron, että minua ei enää kysytty kunnallisvaalien ehdokkaaksi, enkä olisi lähtenytkään, koska minusta on tullut liberalisti. Hanski alkaa uudelleen puhua kommunismista.

Tänään Olavi ja Jouni tykkäävät alustaa. Toisin sanoen, eivät meinaa päästä asiaan, mistä Hanski huomauttaa. Eikä siinä mitään, kaikki on sataan kertaan koettua, toveruus säilyy, vaikka Jouni on hermostua. Mitä sä oikein vänkäät?

Olavin kuusitoista täyttävä tytär on tuonut poikaystävän näytille. Olavi kehuu, sanoi käsipäivää ja kaikki, huomasi Olavin maalaukset seinällä. Minä kysyn, että mitä tytär nyt peruskoulun päättäessään aikoo, mihin pyrkii, miksi aikoo tulla. Olavi, isä, ei tiedä. Hanski puuttuu asiaan myös, että ei se kuulu meille, mitä lapset tekevät, niillä on oma elämänsä. Hanskin oma tytär on 25-vuotias ja asuu vanhempiensa kotona. Hanski vitsailee: mitähän se aikoo? Jouni ei sano mitään, ja minä varsinkaan en, olen lapseton. Hanskilla on lapsia kolmen naisen kanssa.

Aletaan olla kännissä. Tai kolmikko on, minä otan tunnin juomatauon jälkeen vähän lisää, mutta känniin en tule. Pummaan sitten tupakan, vaikka minulla ja Jounilla on sopimus, että jos pummaan, ei saa antaa. Nyt meistä ei kumpikaan muista sopimusta, joten Jouni antaa. On tyhmää polttaa. Jouni on sytyttänyt Olavin tarjoaman pötkylän poltettuaan uuden vastaavanlaisen. Puhumme kurkku- ja huulisyövästä, jotka sikaria polttavia uhkaavat. Mainitaan Matti Vuori, joka oli sikarinpolttaja ja sai syövän ja aivohalvauksen ja joka liittyy Olavin elämään sillä tavalla, että hoiti Olavin ensimmäisen avioeron. Hanski esittelee saamaansa tarve-esinettä, joka on lähes metrin levyinen ja siinä on ikään kuin alapuoli ja yläpuoli. Laitan puoliskot vastakkain jolloin niiden väliin syntyvät pyöreät lokerikot paljastavat, että sen täytyy olla sikareita varten. Sikariprässi, tarkkaan ottaen, valistaa Jouni. Erityisen prässistä tekee, että sen päällä on hopeinen laatta, ja siinä Bror Wahlroosin nimi. Hanski on saanut sen pariskunnalta, joka ostaa kuolinpesiä. Hanski esittelee myös Pirjon jäämistöstä saamiaan kansioita. Kai ne ovat Suomi-Venäjä-seuran omaisuutta. Kyse on muistiinpanoista, joissa mainitaan hyvinkääläisiä kansalaissodassa kuolleita henkilöitä, on nimet ja kuolinajat ja mitä muuta. Hanski ei tee niillä kuitenkaan mitään ja toteaa, että kansiot on luovutettava eteenpäin, mutta mihin, emme osaa sanoa.

Puhutaan taideväärennöksistä. Olavi kertoo, että oli joskus entisöinyt asiakkaan pyynnöstä tämän hallussa olevan Arskan teoksen. Hanski kertoo tuntemastaan taitavasta maalarista ja Tampereen seudulla toimineesta väärennösrenkaasta, ja Hanski olettaa, että tämä hänen tuntemansa mies oli osa rengasta. Ihmettelen, että miksei niin taitava mies sitten tehnyt omaa taidetta, mihin Hanski että ei sillä kai ollut omia ideoita. Merkillistä, että väärentäjät ja väärennöskauppiaat onnistuvat höynäyttämään ostajia kuuluisillakin nimillä, aivan kuin näiden töitä ei jo yleisesti tunnettaisi ja olisi helppoa tarkistaa töiden aitous. Hanski korjaa minua, että ne ovat usein eläviä taiteilijoita, eli työt ovat näiden uusia töitä, joita ei tietenkään sen takia vielä tunneta. Epäilen, että ostajat ovat joitakin uusrikkaita, jotka haluavatkin pysyä hyväuskoisina, jotta voisivat esitellä töitä seinillään. Hanski sanoo, että ei kun, joskus ostajat tilaavat täysin tietoisina väärennöksen. Että tee sellainen ja sellainen, sen ja sen tyylillä.

Olavi ryhtyy syvälliseksi. Luennoi fysiikasta, kvanteista ja epätarkkuusperiaatteesta, sen sellaisesta. Ajatusvirta puuroutuu, aihe on vaikea, varsinkin maallikolle, joka Olavi on. Olavin tarkoitus on ollut liittää fysiikan harrastuksensa henkisiin pyrintöihinsä, että pysyisi virkeänä, mutta eksyy selittämään niin perusteellisesti kvanttien ja rinnakkaisuniversumien ihmeitä, että Hanski hermostuu. Mitä sä haluat sanoa? Siitä taas Olavi hermostuu ja vetää takin päälleen. Menee hetki, kun rauhoittelemme, ja Olavi on jo lähdössä, kiroilee eteisessä, että perkele mitä ystäviä, mutta palaa ja istuutuu omalle paikalleen, kaataa lasiinsa lisää viiniä. Tehdään sovinto, tai miten nyt Olavin ja Hanskin välillä sovinto tehdäänkään, anteeksi ei kumpikaan koskaan pyydä.

Sitten on aika päättää ilta. Jouni lupaa järjestää seuraavan klubi-illan, jos vain Raisa suostuu. Raisa on mieltynyt, kun yläkerrassa ei ole enää aikoihin poltettu, niillä oli siellä vuokralainen, siksi ei ole poltettu. Vaan mitäpä se minulle kuuluu, jos järjestetään ja kutsutaan, menen. Tilaamme taksin, Jouni ja minä. Taksikeskuksen numero on muuttunut ja saan uuden numeron, mutta kun soitan ja luulen tilauksen jo hoituneen ja odottelemme ulkona talon edustalla, ei taksia kuulukaan. Soitan uudemman kerran ja minulle kerrotaan, että edellinen soitto oli katkennut kesken. Perkele, esittelin itseni koko nimelläni ja varmistin vielä, että Hyvinkään taksihan se tämä numero on ja kerroin osoitteen, että Huvilakatu seitsemän kiitos ja siihen kuulemiin päälle, niin tilausko ei vain ollut riittävä! No, taksi sitten tulee, toisen soittoni jälkeen. Saavumme Riihimäelle puolenyön maissa. Jouni jää ensin Maantielle, minä jatkan matkaa, Uramontielle. En meinaa saada yöllä unta, mutta ihan flimmeriä en onneksi saa, vaikka sydän tykyttää nopeasti. Aikani tuskailtuani otan diapamin, joka tasaa sykkeen. Nukahdan puolineljältä.

Kaupunkilainen sunnuntaina

Sunnuntai. Mitä on olla kaupunkilainen? Herään kahdeksalta, keitän kahvin. Kahvia juodessani luen lehteä, en paperi-, mutta digi-; Guardian ja New York Times. Ylen sivuilta Winnipegin tappio, Laineella ei juuri nyt kulje. Makoilen, yritän kuitata univelkaa. Luen romaania, Elena Ferranten mainio Loistava ystäväni. Paskalla. Avaan stereot, kuuntelen Radioheadin uusimman, syön leipää. Aurinko paistaa, ei täydeltä taivaalta kuten eilen, mutta lähden kuitenkin kävelylle, olkalaukussa kirja ja tabletti, poikkean Laurellin kahvilaan, mutta se on täynnä. Jatkan matkaa, menen asemaravintolaan, kaadan kupin kahvia, jota en maksa, koska en näe tarjoilijaa, ja olen huomannut, että täällä sitä saa joskus odottaa. Enkä minä odota. Valitsen vain paikkani, avaan kirjan ja alan lukea, kirja on se sama Ferrante. Luen tunnin verran, avaan tabletin ja alan kirjoittaa, saisikohan aiheesta ”kansalaisen velvollisuus on hankkia tietoa” jotain irti. Kirjoittelen tunnin verran, se on pelkkää hahmotelmaa, sanojen pakkosyöttö ärsyttää, en saa sitä pois, sitten lopetan, annan olla, ehkä siitä jotain vielä tulee. Lähtiessäni etsin tarjoilijan, haloo ja päivää, maksaisin kahvini. Maksan. Päätän lähteä Hyvinkäälle, juna odottaa sopivasti ykkösraiteella. Automaatin kosketusnäyttö ryppyilee, mutta tottelee lopulta, saan liput. Hyvinkäällä menen Willan kauppakeskukseen, minnepä muualle. Ensin Wayne’sin kahvilaan, mutta vaikka edelläni on vain kaksi asiakasta en jaksa odottaa, olisin ottanut jogurttismoothien. Edempänä Robert’silla vielä pidempi jono, enkä todellakaan käy jatkoksi. Nyt minulla on jo nälkä, tai ainakin pian olisi, joten menen Rossoon ja muistan vasta pöydässä, että minulla on sieltä huonoja kokemuksia. Kassalla varmistan, että pitsa on gluteenitonta ja että se varmasti paistetaan omalla arinallaan. Ilmakuivattua kinkkua ja mitä, herajuustoa? Valitsen paikkani ja alan lukea, havahdun ja huomaan, että tilaus kestää, mutta tulee se lopulta. Ihan hyvä pitsa, gluteenittomaksi, syön nykyään vain yhden pitsan vuodessa ja tämä on syömistäni paras. Ferranten tarina Elenasta ja Lilasta vetää, lukuromaani! Lähden pois. Prisman käytävällä Karssu. Karssu on saanut kunnallisvaaliehdokkaalta kangaskassin, se on ehdokkaan itsensä tekemä ja ehdokkaan kuva kassin kyljessä. Karssu on tyytyväinen, lahjakassin vastineeksi hän on luvannut äänensä. Juttelemme, sanoo olevansa nyt 67-vuotias, kysyn saatko työeläkkeen lisäksi kansaneläkettä myös. Saa vähän. Sitten Karssu kysyy, että opiskelenko vielä. Sanon, että olen kohta kuusikymmentävuotias, olen Hyrialla töissä. Karssu siihen, että neuvonantajanako. Ei, kun opettajana, olen maisteri, Karssu hei! Karssu nousee, ojentaa kätensä, haluaa onnitella. Onnittelee. Kaverinsa tulee, toinen juoppo, mutta ei Karssun tapaan ollenkaan mukava. Tämän kanssa olen kerran ottanut yhteen, kun se puhui rasistisia ravintolan terassilla, tohdin epäillä, ettei ole ihan tosissaan. Et sä mikään rasisti ole, esität vaan. Meinasi käydä päälle. Silloin se oli vielä väkevä, mutta nyt ihan lauhkea, viina on syönyt aivot. Jatkan matkaa, morjens. Käyn vessassa, Dressmannilta katson, onko ihana myyjä vuorossa. On se. Lähden villatehtaan kirpputorille, tiedän viikolta että siellä on muutama levy, jotka haluan. Ne ovat siellä yhä, ei niitä kukaan osta. Deutsche Gramophonin äänitteinä Karajanin johtama Sibeliuksen neljäs ja Abbadon johtama Stravinsky, joka on tupla-lp, mukana Kevätuhri, Tulilintu ja ne muut tunnetuimmat, kolmantena Rostropowitschin johtama Rimsky-Korssakoffin Scheherazade. Onhan minulla ne kaikki joinain versioina, mutta on mukava vertailla, jos vaikka Karajan olisi saanut Sibeliuksen neljännen langanpätkiin ryhtiä. Kirppari suljetaan, kello tulee neljä. Kaupungintalon edustan asfaltilla yksinäinen skeittari. Juna Riihimäkeen saa odottaa, menen Blokiin kahville. Kahvi ja Hesari, kuten ajattelin. Hesari löytyy, ja hemaiseva tarjoilija, onko edes kahtakymmentä, vähän pullukka, mutta oikeista kohdista, ikänsä ansiosta yhä kiinteä. Luen Saarikosken artikkelin siitä kuinka maailma menee sykleissä: nousu, herääminen, hajoaminen, kriisi. Toisesta maailmansodasta tähän päivään, nyt on Trump, äärioikeistot ja siis kriisin vaihe. Sukupolvet eivät opi toisiltaan yhtään mitään. Tuleeko sota? Se iso? Jätän kahvin juomatta, se on pahaa. Junalle, asemalaiturin tuuliviiri pyörii tuulessa, ipodissa Beethovenia, sitten Bowieta. Tanssahtelen, mikä huomataan. Tanssin silti. Golden Years, heh, heh. Juna tulee, istun lakki päässä. Riihimäellä kävelen Vihreän talon ohi, myöhemmin illalla olisi Joose Keskitalon levyjulkkarit, mutta en jaksa lähteä. Käyn kaupassa ja unohdan päärynät kassakaukaloon, niin kai että sinne, sillä ei niitä kotonakaan ole. Katson netistä Trumpin viimeisimmät, mutta nyt se on ymmärtänyt olla hiljaa, ei twiitin twiittiä. No jaa, 46 syyttäjää on erotettu. Se haluaa omat tilalle.

Suvaitsevaisuuden ongelma

Suvaita, olla suvaitsevainen. Suvaitsevainen sietää tai hyväksyy toisen ihmisen, joka on erilainen. Suvaitsevainen on enemmistöä, vaikkakaan ei välttämättä määrällistä enemmistöä vaan enemmistöä paremmuutensa kautta. Paremmuudestaan käsin, paremmuuttaan, koska hän itse ei ole tullut kyseenalaistetuksi, suvaitsevainen sietää ja hyväksyy vähemmistön, joka on vähemmistöä, ei siis hänkään välttämättä määrällisenä vähemmistönä, vaan vähempiarvoisena, kyseenalaistettuna. Suvaitsevaisuus on peiteltyä rasismia, segregaatiota, eikä se koskaan voi päästä eroon peitellystä rasismistaan, ellei se luovu suvaitsevaisuudestaan.

Suvaitsevaisuudessa kyseenalaistettu on asemoitu toivomaan siedetyksi ja hyväksytyksi tulemistaan. Asemansa kieltäessään siedetty ja hyväksytty on tuomittu menettämään siedetyksi ja hyväksytyksi tulemisensa. Positiot ovat sietäjä ja siedetyksi tuleva. Kiitollisuuden osoittaminen, tai vähintäänkin sen hiljainen myöntäminen, on vain jälkimmäisen tehtävä. Kiitoksen vastaanottaminen edellisen.

Sanoa ”minä hyväksyn sinut”, viittaa valta-asemaan. Huolimatta erilaisuudestasi minä hyväksyn sinut. Minä en näe erilaisuuttasi, kuten ihonväriäsi, sinua arvottavana ominaisuutena. Hyväksyn sinut sellaisenaan, mutta en ilman erilaisuuttasi, vaan sen kanssa. Tästä ei ole pitkä matka sanoa ”erilaisuudestasi huolimatta”. Niinpä suvaitsevainen pyörii loputtomasti ja ulos pääsemättä paremmuutensa kehässä. Kehästä päästäkseen hänen on luovuttava suvaitsevaisuudestaan. Ja miksi? Koska suvaitsevaisuus on piilorasistinen ja piilosegregistinen käsite. Suvaitsevaisuus käsitteenä sisällyttää itseensä molempien osapuolien lukkoonlyödyt posititot.

Kaikki tämä on suvaitsevaisuuden käsitteessä. Ainoa vaihtoehto on siirtyä jälkisuvaitsevaisuuden vaiheeseen. Unohtaa kaikki suvaitsevaisuuden määreet ja käsitteet.

Bernhardin tapaan

Heti yleisten joukkoirtisanomisten jälkeen ja nyt jo ainoan omaiseni ja ainoan läheiseni, minua kaksi vuotta nuoremman veljeni, jonka kanssa olin jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan jakanut yksityiselämäni ja sen, kuten sanotaan, ilot ja murheet, nuoremman veljeni murrettua jalkansa ja lonkkansa ja päänsä lasketellessaan ja näistä vammoista aiheutuvien logististen ongelmien vuoksi emme voineet enää ajaa, emme koskaan enää ajaneet maaseudeulle, mikä, maaseudun rauha, oli veljeni ja minun, meidän molempien kannalta elintärkeää ja maaseudun nyt poistuttua elämästäni ja rutiineistani ja vetäydyttyäni minulle aivan liian suureen keskusta-asuntooni sieltä koskaan enää poistumatta paitsi sunnuntai-iltapäivisin supermarketiin hankkiakseni yhdellä ja samalla kertaa seuraavana päivänä alkavan uuden viikon, jälleen uuden viikon, ruokatarpeet, minua kohtasi uusi onnettomuus, minkä (joiden) seurauksena menetin kenties lopullisesti kykyni kommunikoida ihmiskunnan kanssa, jolloin löysin tuossa liiallisessa erillisyydessäni itsestäni aivan uusia tai ainakin ennen havaitsemattomia ominaisuuksia, joita kuka tahansa olisi ollut kaikkein mieluummin edes havaitsematta, elleivät nuo uudet (ennen havaitsemattomat) piirteet ja ajatukset niistä olisi olleet kuin yhä vain tyhjenevän, aina vain tyhjemmäksi käyvän, erillisen elämäntapani ainoat seuralaiset. Pelkät ajatukset seuralaisenani ja ihmisseuran puutteesta (tai juuri siksi) huomasin muutoksen itsessäni, muutoksen, jota yleisesti kutsutaan raskasmielisyydeksi, vaikkakin veljeni sanoi, tosin nyt vain puhelimitse, sillä hänen vammansa olivat parantuneet vain osittain eikä autolla ajaminen käynyt päinsä, vierailu minun luonani ei käynyt päinsä, mitä kuitenkin yhä, ehkä jo perusteettomasti, toivoin, veljeni mukaan olin ollut raskasmielinen aina, mutta vasta nyt työpaikkani ja ajanniukkuuden menetettyäni ja nyt suoranaisen ajanrunsauden ja liiallisen ajattelun ansiosta (vuoksi) olin tullut itsekin huomaamaan, että raskasmielisyys on hallitseva ominaisuus luonteessani, jolloin saman tien minun oli myönnettävä, että vaikka säikyn sitä (raskasmielisyyttä) toisissa ihmisissä, hyväksyn sen, koska se on minun ominaisuuteni. Raskasmielisyyteni oli jäänyt teennäisen reippauteni, joka, teennäinen reippaus, johtui ainoastaan siitä, ettei minun ollut tarvinnut ajatella, olin elänyt ajattelemattomuuden suojassa ja raskasmielisyyteni oli jäänyt sen alle, täysin pimentoon, kuten sanotaan, toimeliaisuuteni alle, toimiston ja sen pitkien käytävien alle ja toimiston kahvihuoneen alle, olin vain teeskennellyt reipasta ja toimeliasta ja niin edelleen, koska teeskentely luonnistuu minulta, teeskentelen joka päivä, tai teeskentelin, enää en teeskennellyt, koska ei ei ollut ketään, jolle teeskennellä, mutta osasin teeskennellä, silloin kun vielä teeskentelin, olin siinä taitava, ja pidin siitä, se sopi minulle, kun taas toisille ihmisille teeskentely ei sovi, ajattelen, toisissa ihmisissä teeskentely ei ole pelkästään inhottavaa vaan taitamattomuutta. Kaikki, mikä toisissa ihmisissä on inhottavaa on minussa hyväksyttävää. Kaikki erillinen, minusta itsestäni erillinen, ajattelen, on inhottavaa, kaikki mikä on minussa on hyväksyttävää. Ruoka on hyväksyttävää (hyvää) vain minun suussani, toisten ihmisten suussa sama ruoka on inhottavaa. Kun katselen toisten ihmisten syömistä, tunnen pelkästään inhotusta. En koskaan katsele toisten ihmisten syömistä ja kuitenkin katselen, en pysty olemaan katsomatta, katselen, tai katselin, silloin kun vielä hakeuduin niin sanottuun ihmisseuraan, jolloin tapanani oli katsella toisten ihmisten syömistä, syömistapahtumaa, jolloin oma ruokani jäi kokonaan syömättä, söin vain vähän, jolloin ruokani väistämättä kylmeni, se on kylmennyt, ajattelin, ja sanoin, kun tarjoilija vihdoin lähestyi pöytääni ja kohteliaasti kysyi, kuten tarjoilijat aina kysyvät, jos asiakas ei syö, tarjoilija aina kysyi saako tohtorille olla mitään muuta, jolloin, koska en lainkaan kiinnittänyt huomiota omaan syömiseeni, päinvastoin kiinnittäessäni kaiken huomioni toisten ihmisten syömiseen, unohtuessani katselemaan, kuinka toiset ihmiset syövät (inhottavasti), totesin tarjoilijalle että ruokani (annokseni) on kylmennyt, sen voi viedä pois. Toisten ihmisten, kuten sanotaan, hyvät ominaisuudet, ovat inhottavia ominaisuuksia, koska ne eivät ole minun ominaisuuksiani, siitä huolimatta, että minulla olisi sama ominaisuus, koska heissä tuo ominaisuus on näkyvää, mutta minussa itsessäni näkymätöntä, enkä koskaan tiedä, en lopultakaan tiedä, onko minussa sama ominaisuus, jonka näen toisissa ihmisissä. Minulle saatetaan sanoa, että te olette (minä) sellainen ja sellainen, jolloin kiistän tuon toisen ihmisen sanat välittömästi, epäilen hänen sanojaan, asetan ne niin sanotusti suurennuslasin alle ja näen välittömästi, että suurennuslasin alle asetetut sanat ovat valheellisia, etten suinkaan ole sellainen ihminen, kuin tuo toinen ihminen sanoo minun olevan, että tuo toinen ihminen valehtelee, ja silti saatan sanoa puolestani hänelle, että hän on juuri sellainen kuin hän sanoo minun olevan, että päinvastoin, te olette, vaikkapa lukenut, jos hän on sanonut minun olevan lukenut. En toki ole lukenut, sanon, te olette, ja tunnen heti inhoa tuota toista ihmistä kohtaan, joka on ollut valheellinen minua (ja itseään) kohtaan, koska hän on valheellisilla sanoillaan asettanut toisen ihmisen (minut), seinää vasten, kuin kuolemaantuomitun, ajattelen, on kuin hän olisi asettanut minut teloituskomppanian eteen noilla valheellisilla sanoillaan, pakottanut minut kiemurtelemaan valheellisten sanojensa alla (edessä), pakottanut repimään kaikki nuo valheelliset sanat irti, kuten sanotaan, itsestäni, ja jättänyt minut vain miten kuten, ilmaus, jota käytetään silloin kun onnistumme vain välttävästi, vain miten kuten jättänyt minut selviytymään hänen sanojensa (luotiensa) suorasta tulesta.

Mikä ihmeen oma raha?

Mikä ihmeen oma raha? Tarkoitetaanko rahaa, joka on itse tienattua, itse hankittua, tai kenties vain saatua ja niin edelleen, jolloin omaksi on laskettava myös perintönä, pörssissä keinottelemalla tai rahapeleissä voitettu raha? Kaikki käy, kunhan raha on omissa nimissä omalla pankkitilillä. Omistamisen eettistä perustetta, rahan suhdetta ansiokkuuteen kukaan ei kysy.

Amerikkalaiset erikseen, mutta heille verotus on varastamista. Amerikkalaiset kyseenalaistavat kenenkään oikeuden käydä kansalaisen lompakolla.

En ole koskaan osannut pitää rahaa omanani, en vaikka pidän omastani kiinni kynsin hampain. Maailman mittakaavassa ymmärrän kuuluvani niihin onnekkaisiin, jotka synnyinlahjanaan nauttivat historiallisen satunnaisuuden hedelmistä. Olenhan syntynyt Suomeen.

Kokonaan puuttuu tietoisempi perustelu sille, miksi raha on omaamme. Olenkin mieltynyt oikeudenmukaisuutta pohtineen John Rawlsin ajatteluun, jossa palkat määräytyvät ihmisten tuottaman hyvän perusteella. Siksi on vaikea kyseenalaistaa esimerkiksi kirurgien suuria palkkoja. Heidän tuottamansa hyvä on niin ilmeistä. Toisaalta, eikö hyvän tekeminen ole sinänsä palkitsevaa?

Kritisoitaessa valtiota ihmisten rahojen ryöstäjänä unohdetaan, että valtion pakkovaltaa tukee verrattomasti eettisempi, ja sanoisinko, luonnollisempi yksikkö: ihmisten yhteisö. Silti jokainen uskoo, että juuri häneltä otetaan liikaa, että juuri hän on yhteisön jäsenenä saamapuolella. Sellaisen harhan korjaamiseksi tarvitsee vain kuvitella, että verot jätettäisiin vuodeksi keräämättä.

Ei mulla mitään ole

Talvilomaviikon torstai ja Helsingissä. Istun Toisen linjan Rytmi-ravintolassa kahvilla. On muitakin, parikymmentä asiakasta. Moni on pöydässä yksinään, kirjan lukijoita ja mitä lie kirjoittajia, läppärit avoinna edessään. Nuoria aikuisia, vähän vanhempaakin väkeä. Kallion kirkko mäellä vasemmalla. Olen tullut junalla, ja kuten niin usein, jäänyt Pasilassa pois ja siitä kävellen Kallioon. Levykauppoihin.

Ollapa nuori, kaunis ja lahjakas. Varakkaat vanhemmat. Elämä edessä. Henkilö kuin Westön romaanissa. Nuo nuoret, kauniit ja lahjakkaat, jotka pettävät syntymässään saamansa lupauksen. Lunastus jää puolitiehen, ehkä juuri siksi että ovat nuoria, kauniita ja… no niin. Voiko siis elämä olla liian helppoa, jos olet syntynyt menestymään?

Katselen ympärilleni. Mitä he oikein tekevät, nuo joilla on enemmän edessä kuin takana? Jotkut ovat opiskelijoita, mutta osa jo työelämässä. Kirjoittavia ihmisiä, tai ovat sitä ainakin tässä ja nyt. Läppäreille syntyy yliopistotekstiä, tai jotain taiteellista, mutta tuskin täällä yhtään kirjailijaa on. Pätkätyöläisiä ja blogisteja enemminkin. Vähitellen omaksi elämäksi muotoutuvasta kakusta revitään euro ja onni pala kerrallaan.

Automatisaatio ajaa ihmiset etsimään onneaan henkisistä töistä vaikka edellytyksiä ei oikeastaan olisi. Mitä me olisimme viisikymmentä vuotta sitten, toisessa maailman ajassa? Siksikö tämänkin paikan henki on mikä on, ei kovin toiveikas? Olemme tarkoitetut johonkin muuhun? Kyvyt ja kutsumus eivät riitä? Kahvilaromantiikka, tietty irrallisuus. Yksinolon arvoitus ja kadonnut aika. Koskaan ratkaisematon identiteetin ja kodin kaipuu.

Välitilan ihmisiä. Tarpeettomia ihmisiä, sillä vain yhteinen asia on asiaa. Tiedän tämän hyvin, sillä minä en kirjoittaisi, jos pitäisi kynällä kirjoittaa. Kirjoitan, koska tekstin tuottaminen ja julkaiseminen on niin helppoa! Luen parhaillaan Solzenitsynin elämäkertaa: siinäpä henki jolla oli kirjoittamiselleen kutsumus! Henki, jolle omalle kohdalle osunut maailman aika oli siunaukseksi; kymmenen vuoden leirirangaistus, sosialismin rikokset. Solzenitsynin ei tarvinnut enää koskaan miettiä olemassaolonsa tarkoitusta. Vastakohtana nämä meidän murheemme. Oma napa on nopeasti kaivettu.

Aikakausi muokkaa luonteen, sattumanvaraisuus kohtalona. Aikakausi päättää, kuka olet, keneksi tulet. Ei ihme, että meillä on sellainenkin käsite kuin suhteellinen köyhyys. Siitä ei ole kuin askel ajatukseen suhteellisesta kärsimyksestä, johtopäätöksenä että ”kyllä sun tolla pitää pärjätä”. Lupa elää vain itsellemme. Solzenitsyn ei olisi enää edes mahdollinen. Hänen siunauksensa, että elämäntehtävä asetettiin suoraan nenän alle. Tässä. Tämä. Tästä kirjoita. Me taas: ei mulla mitään ole.

Tyhmyyttä vastaan…

”Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan”. Lause on tuttu Isaac Asimovin tieteiskuvitelmasta, jossa kaksi universumia vaihtaa energiaa niiden toisistaan poikkeavia luonnonlakeja hyväksi käyttäen. Huoli vaihtosuhteen seurauksista nousee molemmin puolin, mutta universumit eivät kuuntele eivätkä ymmärrä, ei oma eikä vieras.

Ihan niin pitkällä ei vielä olla, mutta asetelma on sama: yksi esittää oman totuutensa ja toisella puolella se muuttuu epätodeksi. Ja sama toisinpäin. Kieroutuneeseen vaihtosuhteeseen viehättyneet maailmat alkavat haluta valhetta. Toisen maailman valhe on kuin itseään toteuttava ennustus, jokapäiväinen energiamme. Kuten Asimovin kirjassa, valheen kirkas aurinko nielaisee lopulta asuinsijamme.

Itävaltalaisfilosofi Ludwig Wittgensteinin mukaan maailma jakautuu tosiseikkoihin, jotka ovat samalla ainoat tosiseikat. Usein lainattu Tractatuksen viimeinen lause sekä kieltää että kiistää: älä puhu asioista, joista ei voi puhua. Ei saa eikä voi puhua. Ihmiskielen moraali ja mahdollisuudet yhdessä ja samassa lauseessa.

Ei maailma tosiseikkojen puutteessa ole. On tutkimusta, tilastoa, kuvaa ja kirjoitusta. Aikakaudelle oireellista, että vaikka hyvinkin tuntisimme tosiseikat, puhumme niitä vastaan. Donald Trumpin hengenheimolaisen Roger Stonen mukaan tilanne on hyvä niin: vihdoinkin meillä on mahdollisuus valita vaihtoehtoisista tosiseikoista. Vaikeisiin aikoihin vedoten populismi alistaa tosiseikat politiikalle ja suorille toimintasuosituksille.

Tosiseikkojen kunnioittaminen on kuin mikä tahansa sosiaalinen sopimus, jonka rikkomisesta tunnemme häpeää. Häpeällä on yhteisöä koossa pitävää voimaa. Sanottakoon sitä vaikka sovinnaisuudeksi, mutta sovinnaisuus on yhteisölle hyväksi, sen myötä säilytämme kunnioituksen toinen toisiamme kohtaan. Juuri tähän populismi sitten vetoaa: sovinnaisuus on mennyt liian pitkälle, meillä on tarve sanoa, tuntea! Omasta näkökulmastaan populismi kokee kai olevansa ahdistavan kulttuurin höyryventtiili.

Että onkin vapaus keksiä omat tosiseikkansa: oi riemua. Kun eteesi asetetaan kaksi kuvaa todellisuudesta, vaikkapa ihmisistä aukiolla, niin kiellä ja kiistä itsepintaisesti ja todellisuus väsyy ja taipuu tahtoosi. Maailmojen välissä, tosiseikkojen tarkistuspisteessä, irvaillaan tavalla, josta ei toisella puolella tarvitse enää edes välittää.