Jatkanut oopperan parissa. Viikolla posti toi Wagnerin Ringin, legendaarisen neljän oopperan kokonaisuuden. Kuuntelen levyn illassa, boksissa levyjä on neljätoista kappaletta, eli se on valtava boksi, musiikkia, jota en vielä kaksi vuotta sitten olisi jaksanut viittä minuuttia pidemmälle. Klassisen musiikin oppaastani luen että musiikkia olisi kaikkiaan kaksikymmentäneljä tuntia. Ei sentään, boksini kesto jää alle kahdenkymmenen. Sen voi sitten kuvitella näyttämölle. Usein Ring esitetään peräkkäisinä iltoina, vai onko yksi ilta vapaata, muuten väsyy myös yleisö. Wagner-seurat ovat oma lukunsa. Kuten kaikki kohtuuttomuus, Wagner saa palvojia.
Ringissä (Der Ring des Nibelungen on koko nimi) ensimmäisenä on Rheingold, Reininkulta. Wagner kirjoitti sen viimeiseksi, kaiken muun jälkeen. Johdannoksi kaksi ja puoli tuntia musiikkia. Esitellään päähenkilöt Wotan, Woglinde, Alberich, Loge, Flosshilde, Fricka, Donner jne. Myöhemmin tulevat Siegfried, Brunnhilde, Mime. Komeita nimiä, kuten jumalilla ja valkyrioilla tulee olla. Reininkulta, Valkyria, Siegfried, Jumalten tuho, siinä Ringin kaikki neljä.
Vähän typerä juoni koskee sormusta, joka antaa kantajalleen ylimaalliset voimat. Tuttua? Orkesterin jouset ja torvet rouhivat ja draamalliset kohtaukset, usein kahdenkeskisinä, etenevät puhelaulunomaisesti. En ymmärrä saksaa, mutta mitä väliä, sillä ilmaisu on päällimmäisenä. Alan jo ymmärtää, mitä tarkoitetaan kun puhutaan Wagner-laulajista. Piipertäjät eivät pärjää tässä musiikissa. Wagnerilla persoonallisuudet edustavat periaatteita ja myyttejä. Jos olet jumala tai jumalalle syntynyt, sinulle on varattuna kohtalo, ota tai jätä (se on otettava). Me ihmisolennot, muka elämästä oppineina, torjumme jumalisen ehdottomuuksien maailman, säilyy mahdollisuus kompromisseille. Heh, heh. Ah, ja sukurutsa, pienissä piireissä sitä ei voi välttää, sukurutsaa liipataan Siegmundin ja Sieglinden välillä.
Kai se on ihmisellekin mahdollista, kohtalo? Mutta kohtalo on harvoin kaunis, miellyttävä, onnellinen, sen Wagner opettaa kuulijalleen. Ehkä itsensä uhraaminen toisi ihmisen lähemmäs jumalten maailmaa. Eli onko johtopäätös, että vasta itsemurha nostaa ihmisenkin jumalten sfääriin? Mutta jos niin, niin elämä ei saa vain päättyä, kulua loppuun, sen tulee katketa jossakin sankarillisessa, määrätyssä aktissa, oikealla hetkellä. Kuten runoilija Färding kirjoitti viimeisessä viestissään: olen epäonnistunut soturi.
No jaa, Wagnerin oopperat ovat ylitsevuotavaa tunnetta täynnä, patsastelua, ei ihme että Hitler, ihmiskääpiö, joka löysi itsensä vain ulkoisista muodoista, samaistui. Wagnerin henkilöihin ei kuitenkaan tule samaistua, silloin on ymmärtänyt väärin. Wagnerin henkilöt ovat myyttejä ja arkkityyppejä, joihin samaistuminen on itsepetosta. Hoo, hoo, meitähän nyt ei edes koetella. Jos mikä ihmistä ei vaivaa, niin periaatteet, eksistoiminen, se mistä elämässä voisi olla kysymys. Ihminen on itsensäpettäjä alusta loppuun.
Estetiikasta etiikaksi. Hyvän taiteen tunnusmerkki. Esitä asiasi niin väkevästi, että katsoja tai kuulija eksyy etiikan piiriin. Taide kasvattaa (yäk). Elä esteettisesti, siis eettisesti. Vai onko sekin itsepetosta? Esteettisen ihmisen huolihan on: miltä elämäni näyttää?
Olen vasta Valkyriassa. Valkyrian finaali, kohtuutonta musiikkia. Brunnhilde raivoaa viisitoista minuuttia hulluuden partaalla. Papapapaapaa! Just se. Coppolan Ilmestyskirjasta, hah, hah! Tojo, tojo, tojo!
Jätä kommentti