Lukenutpsykoanalyysia. Pari artikkelikokoelmaa, Psykoanalyysin isät ja äidit, nyt Ludvig Igran Muutoksia sisäisessä maailmassa. Samat nimet Freudista lähtien toistuvat: Winnicot, Bion, Klein, Lacan, Kristeva… . Pitäisi kai alkaa opiskella vakavissaan että voisin jotain ymmärtääkin ja sisäistää.
Sisäinen objekti, niitä meillä on kaikilla. Sisäinen objekti voi olla ihminen tai vaikka vain jokin tunnelma tai ajatusmalli. Sisäiset objektit ovat tiedostamattoman alueella, sieltä vaikuttaen havainnointiin, ajatteluun ja reaktioihin. Luultavasti, jos joudut vaikkapa jonkun kehämäisen puheen valtaan, kiukkuat itseksesi, on sisäinen objekti ottanut vallan. Olet identifioitunut sisäiseen objektiin. Sinulla ei ole riittävää etäisyyttä sisäiseen objektiin, jolloin sisäinen objekti hoitaa sielullisen työn sinun puolestasi. Sisäinen objekti on kuin alien, vieras olento sisälläsi. Vaikkakin siis identifioidut siihen ja se on vallannut sinut kokonaan. Asiaa voi lähestyä myös projektion käsitteen kautta. Tai ei projektio mikään käsite ole, se on toiminta, jossa siirrät omia ominaisuuksia ulkoiseen objektiin – ja kuten olen lukenut – sillä tavalla yrität hallita ulkoista objektia. Jos asia on yhtään tuttu olet varmasti myös huomannut että projektio ei koskaan oikein onnistu: ulkoinen objekti ei vaikene. Se vainoaa. Sisäisen objekti näet, sisäinen objekti aiheuttaa projektion, projektio on sisäisen objektin pakkoliikettä.
Näin minä sen siis ymmärrän, omiksi tarpeikseni, sisäisen ja ulkoisen objektin ja niiden suhteen toisiinsa. Ei toista ilman toista. Ja jollakin tavalla kaikkea muuta kuin omassa vallassani kumpikaan. Sisäinen objekti – tuo tiedostamaton – tavallaan luo ulkoisen objektin, sellaiseksi kuin se mielelleni esittäytyy. Psykoanalyysia lukiessa tuntuu kuin etsisin omaa alkuperääni. Tuntuu kuin olisin jonkun toisen suunnitelma. Elokuvana kauhun, mystiikan tai scifin genreä. Kuka minua ohjaa?
Näen unta. Minulla on kaksi kelloa, mutta molemmat ovat rikki, kenties pysähtyneet. Unessa kellot ovat vielä uusia, ehkä kaksi kuukautta vanhoja. Kellokaupassa, joka on kuin kahden pikasuutarin pieni työskentelytila, kaksi henkilöä, ehkä mies ja nainen, ottavat minut vastaan. Kiukkuan kovasti, taistelen oikein kunnolla, haluan saada kellot huoltoon, kenties vaihtoon, vaihdetuksi, mihin ei ensin ollenkaan suostuta, tai mies ja nainen ovat vähintäänkin vastahankaisia, ymmärrän että he eivät hevillä ota kellojani huollettavaksi. Kiukkuan, perustelen, kumoan heidän tahtonsa ja lopulta he suostuvat ottamaan kellot. Voitonriemuisena lähden liikkeestä ulos mutta kadulla tajuan että jotakin on unohtunut, mitä, en enää muista (kassi – ja siinä hetkessä unessa on jo häpeää, unohdukseni, että joudun palaamaan, on häpeällistä, joudun nöyrtymään miehen ja naisen edessä, häpeämään pelkkää unohtamista, joudun pyytämään anteeksi, koska olen saanut hyvän kasvatuksen – olenko? – tai ehkä olen vain kiltti, alistunut, kykenemätön puolustamaan itseäni) ja kellokauppakin on muuttunut joksikin toiseksi, kenties kouluksi. Jään haahuilemaan rakennuksen ulkopuolelle, kadulle, joka sekin on jo jotain muuta. Palaan tutuimpaan uniteemaani : olen eksyksissä.
Eli tällaista taas tällä kertaa, miehen mielen päällä. Mutta enemmän alla.
Rantatieltä 