Robotit ovat ihmisen suuri mahdollisuus

Hyvä kirjoitus minulta, persoonallinen. Ei julkaistu.

Erja Yläjärven kirjoitus (HS 24.2.) robotiikan ja koneälyn kehityksestä ja niiden moraalisista haasteista sai kysymään, miksi on teknologista kehitystä ylipäätään. Lakonisimman vastauksen on taitanut antaa edesmennyt suomalaisfilosofi: se, millä teknologiassa on mahdollisuus toteutua myös toteutuu. Teknologinen kehitys on kuin todeksi tullut tulevaisuus, niin lumoavaa, että kaikki oman elämänsä pääosan esittäjät siirtyvät sivuosiin.

Uuden viehätys on toki vastustamatonta, mutta aina tulisi myös kysyä, mihin ihmisen tarpeeseen teknologinen kehitys – taasko uusi vempain! – vastaa. Sellaisessa harkinnassa olemme auttamattoman jälkijättöisiä. Kun vempain tulee yleiseksi, se kokee muutoksen pelkästä laitteesta elämäntavaksi. Itsestäänselvyytenä uskotellaan, että laitteesta kieltäytyvän tai sen käytön huonosti hallitsevan henkilön autonomia heikkenee. Ja ne varsinaiset laitenatiivit peräti pelkäävät, että laitteen omistuksen ulkopuolella on pelkkää tyhjää.

Robottien ja koneälyn aikakaudella ikuisuus laskeutuu maan päälle. Kun elämä on vailla pakkoja, kun vuorokauden kaikki tunnit ovat itselle, tullaan vaatimaan luonnetta. Mistä löytyy se luther, joka kirjoittaa teesit 21:lle vuosisadalle? Kun työ ja lunastus irrotetaan toisistaan, mistä elämälle merkitys, kun mukavuuden despootti on yhden vihellyksen päässä?

Onkin sopivasti yhteishaun ja suuren kysymyksen aika: mikä minusta tulee? Tai kuten nuo sukupolvensa uudet tuulet haistavat sen muotoilevat: miten minä haluan elää? Vastikään luin kirjoituksen, jossa kaukaa viisaasti vaadittiin, että koulujen opinto-ohjaajat (career advisers) pitäisi korvata vapaaehtoistyön ohjaajilla (volunteering advisers). Ajatus oli, että tämän päivän nuorilla, tulevaisuuden aikuisilla, säilyy heilläkin tarve olla ihminen ihmiselle. Parhaassa tapauksessa, ja rohkeita etujoukkoja löytyy jo, ihmiselle oleminen ja persoonallisuus limittyvät toisiinsa. Silloin ikiaikainen utopia autenttisesta elämästä on askeleen lähempänä.

Read Full Post »

Kutsumuselämää robottien aikakaudella

Vastinetta lykkää, mutta en osaa enää kirjoittaa Hesarille. Kirjoittajapersoonani tulee läpi, en löydä oikeaoppista moralismia, jota lehti niin rakastaa.  Ja näyttää tuo fonttikin muuttuvan loppukappaleessa kun blogiksi laittaa.

Erja Yläjärven kirjoitus (HS 24.2.) perää keskustelua robotiikan ja koneälyn kehityksestä ja niiden moraalisista haasteista.

Kun asiaa katsoo kuluttajan näkökulmasta, niin yksi asia, mukavuus, on toistaiseksi riittänyt aina kun teknologinen kehitys – taasko uusi vempain! – on ottanut harppauksen eteenpäin. Kutsuisin tätä voita leivän päälle -argumentiksi. Ainakin Suomessa on täysin uskottavaa yhäkin teeskennellä kokemusta, että myös minun sukupolveni elämä on pohjimmiltaan raadantaa ja että tämä kaikki hyvä otetaan minulta ihan kohta pois.

Olkoon, että kuluttajalle suunnatuista teknisistä laitteista on tullut aitoja tarpeita, mutta oikeastaan vain siksi, että niitä käyttävät kaikki. Samalla kuin itsestäänselvyytenä uskotellaan, että laitteesta kieltäytyvän tai sen käytön huonosti hallitsevan henkilön yhteiskunnallinen autonomia heikkenee. Ja ne varsinaiset laitenatiivit peräti pelkäävät, että laitteen omistuksen ulkopuolella ei ole edes elämää.

Omiin silmiini ei ole osunut esitystä siitä, mitä ihmiselle tilalle, sitten kun erehtymättömät ja väsymättömät robotit hoitavat suuren osan nyt ihmistyövoimin tehtävästä työstä. Tai kun ne hoitavat myös kotityöt, johon tullaan kai laskemaan myös robotin ihmiselle tarjoamat seksipalvelut. Moralistit ovat tietysti ikäviä ihmisiä, ryhtyvät sarkastisiksi, joten ehkä on parempi vain hyväksyä, että jotenkin noinhan tässä tulee tapahtumaan. Että ihmisten väliset siteet jatkavat löyhtymistään ja että me jäämme toinen toisillemme tarpeettomiksi. Koska mukavuus. Kansantaloudelliseksi perusteluksi on vaadittu sen julkilausuminen, että ylläpitäähän teknologinen kehitys kuitenkin työllisyyttä ja työllistäessään ylläpitää kulutuskykyä ja yhteiskuntarauhaa. Eli pyöritään vähän niin kuin ympyrää.

Ulkomaan lehdessä törmäsin vastikään kirjoitukseen jossa kaukaa viisaasti vaadittiin, että koulujen opinto-ohjaajat (career advisers) pitäisi korvata vapaaehtoistyön ohjaajilla (volunteering advisers). Ajatus oli, että tulevaisuuden ihminen ei rakenna uraa sen nykyisessä merkityksessä. Ne robotit ja koneäly, näet. Tämän päivän lapsien tulisi siis jo nyt alkaa pohtia kutsumustaan, sitä mikä voisi antaa sisältöä elämään. Kutsumuselämästä ei ehkä makseta kovin hyvin, mutta ehkä sen myötä ikiaikainen utopia autenttisesta ihmisestä tulee hieman todemmaksi. Eikä myöhäistä ole meidän työelämästä kohta pois siirtyvien terveiden kuusikymppistenkään. Niin tosiaan, mitä sitten kun minua ei enää tarvita?

Read Full Post »

Samanlainen parantaa

On totta, että samanlainen parantaa. Toisin sanoen, otetaan vaikka tämä kylmä, siitä selviää ottamalla se vastaan sellaisenaan, menemällä ulos, kävelemään. Minä olenkin kävellyt, nyt kun olen talvilomalla ja päivät kirkkaita: iltapäivällä yksi lenkki ja illalla toinen. Kovin moni ei tule vastaan, paitsi autot ja koirankusettajat, joiden on pakko. Lenkkini ovat suuntautuneet kirppareille ja yksi Biltemaan motarille asti. Hain rullan kaksipuolista teippiä neljän kilometrin takaa, ja samat neljä takaisin. Helppous ei ole minun juttuni ja sitten taas on – riippuu asiasta.

Kuusi vuotta vanha pölynimuri on tullut tiensä päähän. Piti hakea uusi. Kannoin kuusi kiloa painavan laitteen Prismasta harjun yli Uramontielle. Vaihdoin rukkasesta rukkaseen välillä, mutta muuten kantaminen sujui vaivattomasti, melkein nautin. Laskin sata askelparia vasemmalle kädelle ja sata askelparia oikealle, sitten taas vasemmalle. Seuraavana iltana tein täsmälleen saman matkan hakeakseni kissanhiekkaa. Kissaahan minulla ei ole, mutta uudet kaiutinjalustat ja täytin niiden putket tuolla hienojakoisella aineella. Hyvinpä soivat, ne kaiuttimet niiden päällä. Hiekkaa jäi vielä ylikin, ilmoita niin laitan säkin postilaatikon viereen, poimit ohimennessä mukaasi.

Eli hankintoja, niidenkin takia olen kävellyt, myös itse kaiuttimet ovat parilta viime viikolta. Ne tulivat Helsingistä Riihimäkeen junakyydillä. Jalustat puolestaan kotiinkuljetuksena Forssasta. Tulivat puoli tuntia etuajassa, olin parhaillaan kaupassa, kun posti soitti, että missä mies? Pyysin jättämään paketin autokatokseen, ei sitä siitä kukaan vie.

Olin käynyt jo kaksi kertaa katsomassa pientä ruokapöytää kirpparilla (kujalla, joka koukkaa Hämeenkadulta S-marketille (vai onko K-?). Pöydän on joku joskus tehnyt, mallia Ite, niin minulle kerrottiin, väriltään valkoinen ja jalat varsinkin esiintyvät edukseen, ne ovat sellaiset kaarevat, tuosta ja tuosta, mutta huonekalujen vuosikymmenet eivät ole minulla hallussa, ehkä pöytä on tehty viisikymmenluvulla, mutta mitä vuosikymmentä se mallaa, sitä en tiedä. Hyvä pöytä. Valkoinen maali on myöhemmin lisätty, alunperin pöydän pinnassa oli pelkkä lakka. Ehkä maali on lisätty vasta kirpparilla, mene tiedä. En tullut kysyneeksi.

Moni muukin oli ruokapöytää jo kysellyt, mutta pöydän kaveriksi kuuluvat neljä tuolia eivät olleet kelvanneet kenellekään. Yhtä vähän kelpasivat minulle, koska tuolien istuinosan sievistelevä verhoilu (jotain vaaleansinistä ”satiinia”) ei miellyttänyt. Ikävä kyllä, diili oli pöytä+tuolit, se oli siis ruokaryhmä, yksi ja rikkomaton kokonaisuus, ota tai jätä. Meille kiinnostuneille se oli kuitenkin toi pelkkä pöytä, kaunis onkin, mitä maksaa, mihin taas kirpparin omistaja ei ollut suostunut. Tänään kävin katsomassa kolmannen kerran, nyt tositarkoituksella, tein tarjouksen pelkästä pöydästä ja sen kaveriksi yksittäisestä tuolista, jonka istuimessa metsot taistelee, perseen paikka on siis tuttu ryijyn aihe, tai osa siitä, paras osa. Tarjouksen tehtyäni (130 e) myyjä soitti kirpparin omistajalle, joka pienen väännön jälkeen hyväksyi tarjoukseni. Niin pöytä lähti ja sille tuoli. Rakensin niistä yhden hengen ruokailunurkan ikkunalle. On pöytäliina ja kaikki, matta valo tulee katosta ja kun on hämärää, niin valo ja ruokaryhmä sen alla nousevat kivasti esiin. Huokailin asetelmaa olohuoneen puolelta. Tuollahan asuu joku, näyttää kodilta! Ajattelin minä.

Niin että. Samanlainen parantaa! Jos elämä on yksinäistä, niin osta kissanhiekkaa, laita kissanhiekka kaiutinjalustojen tolppiin, ne nimittäin tykkää siitä, alkavat soida. Ja jos haluat seuraa ruokahetkiisi, niin hanki yksi pieni ruokapöytä ja sille yksi tuoli. Kuka se sanoikaan, että arki on parasta sielunhoitoa?

Read Full Post »

Mahdoton opettajuus

Hermoloman jälkeen otin uuden, nyt unettomuuteen. Siinä välissä jaksoin kaksi päivää, mutta sitten tuli kokonaan uneton yö ja koska aamulla oli jo muutenkin verikoe varasin samalla ajan lääkärille. Nuori lääkäri kirjoitti loppuviikon kolme päivää sairaslomaksi. Sairasloman toisena päivänä, torstaina, minulla oli sitten työkykykeskustelu henkilöstöpäällikön luona: hän, rehtori, koulutuspäällikkö ja minä. Hyvä keskustelu, olin suora ja rehellinen.

Luultavasti johdolle tällainen sopii. Kun työntekijä kriisiytyy saa johto kääntää katseensä häneen, ei itseensä. Eli ei johto paha ole, silloin kun työntekijä antaa sille mahdollisuuden esiintyä ymmärtäväisenä, empaattisena, anteeksiantavana. Työntekijä on syntinen ja johto se pappi, joka kuuntelee ja ottaa synnin vastaan. Sata kertaa Ave Maria ja takaisin sorvin ääreen. Kiitos ja kunnia.

Opettajahuone on paikka, jossa epäusko näkyy selvimmin. Paljon kiukkua, suoraa vitutusta, kun opettajan työ on tehty mahdottomaksi. Nuori aineopettaja kertoi, että ryhmässä voi olla opiskelijoita seitsemältä eri alalta. Kaksikymmentä opiskelijaa, ammattienglantia opiskelemassa, ja seitsemältä eri alalta! Ei ihme, että toinen englanninopettaja siirtyy kevään ajaksi peruskouluun, englantia opettamaan sinnekin. Eli johto antaa englanninopettajalle työloman, jotta tämä voi tehdä sitä samaa mitä tekee omassa talossa jo nytkin. Onko selvempää tunnustusta, että opetusjärjestelyt ovat epäonnistuneet. Kuin opettajuutesi, se mikä sinussa on opettajana parasta, olisi tuhottu, sanoin, kun työloman ottanut opettaja kertoi siirtymisestään. Eikä tuo arviotani kiistänytkään.

Entiset kauppaopettajat, heillä on aiemmin ollut paremmat työehtosopimukset kuin muilla. Palkat parempia. Se on joku ikiaikainen ajatus, että kaupan ala on hienompaa kuin se kaikki muu, perinteinen työläisen homma. Kauppaopetukseen meni vähän pystyvämpi väki, ennen aikaan, attaseasalkku ei ollut aivan harvinainen näky kauppaopiskelijalla, silloin ennen aikaan. Nyt kaupan ala on sisäänheittolinja, jonne otetaan kaikki, kuutosen keskiarvolla peruskoulusta, hyvä jos osataan peruslaskutoimitukset. Kasva siinä sitten kaupan ammattilaiseksi, toimistoon, bisnekseen. Kateellinen ei enää tarvitse olla, siis kauppaopettajille, palkat ovat opetustuntien vähentämisen myötä laskeneet 30 prosenttia. Pantakoon tämä merkille; työehtosopimusneuvottelut käydään jo nyt työpaikan tasolla. Myös oma palkkani on tullut 30 prosenttia alas huipustaan.

Viime viikolla, silloin oli yö, kello kaksi eikä uni tullut, laitoin pomolle paniikkisähköpostia. Kerroin, että työkykyni on alentunut, en pysty enää olemaan se, mikä olin. Se parempi, empaattisempi. Toivoin sähköpostissa irtisanomista, ettei itse tarvitse irtisanoutua. Opettajuuteni on kuollut kyynisyyden myötä. Siitähän kertovat nämä bloginikin, että en välitä. En välitä, koska en pelkää. Pelko pitää keskiluokan tiellä, keisari ei hylkää, kun annat keisarille sen mikä keisarille kuuluu, aikasi, voimasi, taitosi. Vapaa-ajalla kaikin mokomin, ole oma itsesi, jos jaksat. Eräskin opettaja kertoi, että hän menee seitsemältä illalla nukkumaan ja hyvä harrastus piti lopettaa. Hänellä on muutakin kriisiä, paljon suurempaa. Työ on vienyt häneltä kaiken. Kuin kamppailisit päivät koskessa ja saat yöksi kiinni yhdestä sitkeästä oksasta penkereellä.

Read Full Post »

Tunteet somessa

Poiminta Ylen sivulta, ohjelman otsikosta: ”Parantumattomasti sairas Laura: ”Näytän syövälle keskisormea ja jatkan elämää”.” Otsikon ohessa suurisilmäinen selfie. Voimia Lauralle.

Noinkohan tunteilla on koskaan ollut ”kulta-aikaa”, aikaa ennen sosiaalista, kun tunteet ilmaistiin sellaisinaan, vailla yhteiskunnallista välittyneisyyttä? Aikaa, jolloin ihmiset antoivat piut paut lajitovereilleen ajattelematta, mitä tunteeni kertoo minusta itsestäni, minusta joka tunteen ilmaisen. Ei sosiaalista alemmuutta, ei häpeää, mutta ei ylpeyttäkään. Tunne yksinkertaisesti ei kertonut minusta mitään, koska ei ollut sellaista minää, josta mitään muille kertoa. Ei ollut muita, ei sosiaalisessa mielessä. Tunneilmaisut olivat suoria, reaktion kaltaisia.

Ei, ei sellaista kulta-aikaa ole koskaan ollut. Eivätkö simpanssitutkimuksetkin osoita, että ihmisapinat valehtelevat ja mielistelevät, yleensä jonkin palkinnon, ravinnon tai sosiaalisen nousun toivossa. Ihmisapinat pystyvät samalla myös jakamaan, mutta vain samanveroisten, ”ystävien” kesken.

Laura, nuori nainen, parantumattomasti sairas, keskisormi pystyssä kuoleman edessä. Pitäisikö uskoa? Vai onko niin, kuten epäilen, että Lauran uho on hieman tehtyä? Että Laura, jolla olisi kuolemansairaan oikeus esiintyä haavoittuvana, heikkona, kauhuissaan, vähät välittää kauhustaan ja ei kun painaa kohti uusia haasteita ja uutta elämää? Mistä sellainen – suoraan sanottuna valheellinen – tunteen ilmaisu oikein nousee? Vastaus on jokaisen nenän edessä. Lauran rohkeus on some-tunne, Laura näkee itsensä somen kautta. Kerrankin Lauralla on asiaa, ei mitään tyhjää ja arkista, vaan räjäyttävää. Onko Lauralla mennyt kolme sekuntia päätöksen tekemiseen: esiinnynkö nyt vahvana, sairauteni kieltäen, vai heikkona, sairauteni tunnustaen? Kuin automaatio-ohjauksella Laura on valinnut vahvuuden tien, (tyypillistä somea, automaatio). Vahvuuden tie on se, jolla katastrofit nykyään tulee kohdata. On kyseessä sitten epäonnistuminen, konkurssi, kuolema, mutta kohtaa ne vahvana. Viestitä, ettet edes ajattele koko asiaa. Urheus, joka edellyttäisi kivun tunnustamista ja sen läpi kulkemista, on menneen maailman hyve, sillä nykyään elämme aikaa, jossa edes kuoleman mahtia ei tule tunnustaa. Nykyään, ei kuten ennen, vanhanaikaisina aikoina.

Ettäkö nämä laurat romahtaisivat? Oh, ei niin! Mikä moka! Romahtaminen on mahdollista vain yksityisesti, ei koskaan somen julkisuudessa. Lauran tunneilmaisu, toisin kuin kulta-ajan välittömillä luonteilla (joita ei siis koskaan ollutkaan), on kokonaan sosiaalinen. Some on kuin alusta, jota ilman tunneilmaisua ei edes olisi. Vasta kun on some, tunneilmaisu voi syntyä, sillä – ilman somea – kenelle tunneilmaisu olisi?

Read Full Post »

Hermoloma, johtopäätös

Suuttumus, kiukku, raivo. Yritän valita näiden väliltä. Mutta ensin määritelmät.

Suuttumus on lyhytaikainen tiuskaus, jonka jälkeen on helppo palata perusmoodiin, takaisin ystävälliseksi ja rakentavaksi. Niin kasvatetaan omia lapsia. Rakkaus ei kuole suuttumukseen, vaikka lapsi ymmärtää, että taitaa toi mutsina oleminen olla vähän ehdollista. Mutsi näyttää, mitä lapsi voi menettää. Lapsi menee tunniksi piiloon, kun ei osaa käsitellä asiaa, mutta palaa unohdettuaan. Palaaminen on lapsen anteeksipyyntö. Saman jatkuminen suuttumuksen jälkeen rakkauden merkki. Loputon toistaminen hyväksyttävää.

Kiukku on suuttumusta pitkäaikaisempaa. Sitkaa ainetta, kuin taikinaa, jota on vaivattu viikkoja. Kiukku on räjähdysherkkä, pidätelty tunne, joka odottaa mahdollisuuttaan. Kiukku on hieman epävarma oikeutuksestaan, mutta perkele, jos toi vielä kerran… . Räjähdys! Kiukkuräjähdys pelästyy itseäänkin.

Raivo sitten. Oliko tunteeni raivoa? Ei ollut, enemmän kiukun kaltaista, kiukun paineastiasta peräisin. Raivo on hallitsematonta, vaikka kiitänkin itseäni siitä, että osaan raivota hallitusti. Neuvoksi, että näytä raivosi, mutta taktisesti, älä pelkästään suutu tai kiukkua, suuttumus ja kiukku ovat pikkumaisia tunteita, kun taas raivo on miehekästä, rajan ylitys, joka hätkäyttää. Raivoava näyttää mahtiaan. Ehkä minä sitten raivosin.

No niin, minä olen hylännyt ne jo. Kun olen kymmenen vuotta ottanut yksipuolisesti selkään, saanut viestiä että olemassaoloni on ihan sama, niin on aika antaa vähän takaisin. Ihan sama. Ihan sama, mitä teette, teettekö mitään. Minä annan tästä lähin kaiken valua olemukseni läpi, puhdasta zeniä, minä, yritäpä vain taputtaa yhdellä kädellä, ei tule mitään, eli tässä nyt on nämä tehtävät, tulkaa sitten esittämään työnne tulokset minulle, kun olette valmiit. Löydätte minut työhuoneestani, puumerkki kaikkiin, vaikka olisi pelkkää tyhjää, oma valinta. Te pääsette helpolla, minä saan palkan. Tehdäänkö diili?

Maanantaina jatkuu. Voisin rikkoa teatterityöläisen neljännen seinän, kertoa miltä näyttelijästä oikeasti tuntuu. Olen kertonut.

Read Full Post »

Hermoloma, 3. ja 4. päivä

Ensimmäinen käynti työterveyspsykologilla. Kuvasin tilanteeni, pysyin asiassa, en eksynyt varhaiseen psykodynamiikkaan, ”elämääni”. Kerroin vain, mitä tein, mitä tapahtui. Että raivostuin, niistä ja niistä syistä.

Työyhteisössä jokaisella ottaa oman roolinsa. Rooli ei ole sattumaa, rooli määräytyy muiden rooleista ja ”elämästä”. Elämä on se, mihin olet tottunut, mikä tuntuu luontaiselta, helpoimmalta. Ehkä luontainen ja helpoin on sama asia, vähimmän vaivan tie. Harva tulee työyhteisöön ja aikansa katseltuaan toteaa, että jahas, minun onkin mentävä kipua kohti, muututtava. Työyhteisöön tuleva aina kysyy, onko minulle tutulle tavalle olla ja toimia tilaa. Voihan olla, ettei ole, tai joku on jo ottanut sinulle luontaisen roolisi.

Kun raivostuin (olkoon, hyväksyn näinkin vahvan sanan!), sain oppilaissa aikaan muutoksen. Työparini kiitti minua toiminnastani, jonka itse koin vasta jälkikäteen sopimattomaksi. Työkaveri katsoi tilannetta omasta roolistaan käsin, jonka koki tilanteeseen nähden vaillinaiseksi ja jonka minä omalla toiminnallani (raivostumisellani) täydensin. Aikuisten(kin) kesken ilmassa on aina lausumaton kysymys, mitä uskallan tehdä toisen aikuisen läsnäollessa. Sitä on työelämä, kun olemme sisäisen auktoriteetin alaisuudessa. Olemme harkitsevaisia, varovaisia, rajoittuneita! sen suhteen, millaisina olemme valmiita näkymään. Pelkkää ammattianihan minä vain. Virkamiehen takissa.

Koska olen kuusikymmentävuotias ja asunto maksettu, voin katsoa tulevaisuutta työelämän ulkopuolelta. Työpaikalla ennakoin sitä useinkin, asialle vastaanottavien luonteiden kanssa. Viime viikolla tulin lausuneeksi, että minulla on hyvät yksinelämisen taidot. Kollega puolestaan sanoi, että hän ei missään nimessä halua elää yksin ja toinen kollega harkitsee, muuttaako kumppaninsa kanssa yhteen. Me todella puhumme tuollaisia opettajahuoneessa. Valikoidussa porukassa.

Kuinka usein kuuleekaan korostettavan vapautta! Sitten kun vapaus annetaan, tai se saapuu olosuhteiden pakosta, yllättäen, ei pärjätäkään vapauden kanssa. Vapaus onkin kauheaa! Kysytään, kenelle minä olen, kuka on minulle, mitä minä nyt teen?

Niin, onkohan minusta vapauden ottajaksi? Olen pyytänyt sitä jo, irtisanomista, mutta entä jos se toteutuu? Olenko hybrinen? Luulen olevani jotain, mitä en ole. Ja sen perään siitä langetettava rangaistus.

Talvi vasta alkaa. Minä kävelen. Iltahämärässä uuden Uramon koulun betonihahmo erottuu jo. Lainasin ranskalaisen Delphine de Viganin romaanin Yötä ei voi vastustaa. Mukavan lyhyitä lukuja, joissa edetään lapsesta aikuiseksi, itsemurhaan vanhuuden kynnyksellä. Romaani on elämäkerrallinen, de Vigan kertoo äitinsä tarinan.

Read Full Post »