Ensimmäinen käynti työterveyspsykologilla. Kuvasin tilanteeni, pysyin asiassa, en eksynyt varhaiseen psykodynamiikkaan, ”elämääni”. Kerroin vain, mitä tein, mitä tapahtui. Että raivostuin, niistä ja niistä syistä.
Työyhteisössä jokaisella ottaa oman roolinsa. Rooli ei ole sattumaa, rooli määräytyy muiden rooleista ja ”elämästä”. Elämä on se, mihin olet tottunut, mikä tuntuu luontaiselta, helpoimmalta. Ehkä luontainen ja helpoin on sama asia, vähimmän vaivan tie. Harva tulee työyhteisöön ja aikansa katseltuaan toteaa, että jahas, minun onkin mentävä kipua kohti, muututtava. Työyhteisöön tuleva aina kysyy, onko minulle tutulle tavalle olla ja toimia tilaa. Voihan olla, ettei ole, tai joku on jo ottanut sinulle luontaisen roolisi.
Kun raivostuin (olkoon, hyväksyn näinkin vahvan sanan!), sain oppilaissa aikaan muutoksen. Työparini kiitti minua toiminnastani, jonka itse koin vasta jälkikäteen sopimattomaksi. Työkaveri katsoi tilannetta omasta roolistaan käsin, jonka koki tilanteeseen nähden vaillinaiseksi ja jonka minä omalla toiminnallani (raivostumisellani) täydensin. Aikuisten(kin) kesken ilmassa on aina lausumaton kysymys, mitä uskallan tehdä toisen aikuisen läsnäollessa. Sitä on työelämä, kun olemme sisäisen auktoriteetin alaisuudessa. Olemme harkitsevaisia, varovaisia, rajoittuneita! sen suhteen, millaisina olemme valmiita näkymään. Pelkkää ammattianihan minä vain. Virkamiehen takissa.
Koska olen kuusikymmentävuotias ja asunto maksettu, voin katsoa tulevaisuutta työelämän ulkopuolelta. Työpaikalla ennakoin sitä useinkin, asialle vastaanottavien luonteiden kanssa. Viime viikolla tulin lausuneeksi, että minulla on hyvät yksinelämisen taidot. Kollega puolestaan sanoi, että hän ei missään nimessä halua elää yksin ja toinen kollega harkitsee, muuttaako kumppaninsa kanssa yhteen. Me todella puhumme tuollaisia opettajahuoneessa. Valikoidussa porukassa.
Kuinka usein kuuleekaan korostettavan vapautta! Sitten kun vapaus annetaan, tai se saapuu olosuhteiden pakosta, yllättäen, ei pärjätäkään vapauden kanssa. Vapaus onkin kauheaa! Kysytään, kenelle minä olen, kuka on minulle, mitä minä nyt teen?
Niin, onkohan minusta vapauden ottajaksi? Olen pyytänyt sitä jo, irtisanomista, mutta entä jos se toteutuu? Olenko hybrinen? Luulen olevani jotain, mitä en ole. Ja sen perään siitä langetettava rangaistus.
Talvi vasta alkaa. Minä kävelen. Iltahämärässä uuden Uramon koulun betonihahmo erottuu jo. Lainasin ranskalaisen Delphine de Viganin romaanin Yötä ei voi vastustaa. Mukavan lyhyitä lukuja, joissa edetään lapsesta aikuiseksi, itsemurhaan vanhuuden kynnyksellä. Romaani on elämäkerrallinen, de Vigan kertoo äitinsä tarinan.
Jätä kommentti